No heippa pitkästä aikaa! Taas tehdään paluuta bloggaukseen, kun on taas ollut melkoinen vuosi takana. Että mitä tänne kuuluu? Mitä oikein on tapahtunut?
On muutettu (kirjat on vieläkin muuttolaatikoissa) ja kirjahyllytkin on vasta isoina Ikean laatikkoina tuolla olkkarin nurkassa odottamassa asennusmiehiä. Töissä on kiirettä, kuinka ollakaan. Kohta täyttyy kuudes vuosi tuossa paikassa, ja ikinä ei ole ollut niin kiirettä kuin nyt, mikä kertoo varmaan jotakin koska onhan tässä vuosien varrella ollut kaikenlaista hässäkkää. Auto on sama, häsellys on sama, tilanne on sama kuin aina ennenkin eli lankaa on edelleen liikaa ja aikaa on liian vähän, eikä tilanne ainakaan helpotu tällä mun uusimmalla hankinnalla.
Ta-daa!
Mulla on kuukauden verran ollut
rukki, Majacraftin Little Gem. Siitä tulee varmaan joskus ihan omakin postaus, mutta tässä nyt valmistajan sivuilta napattu kuva siitä, miten pieni, näppärä ja nykyaikainen se on. Ei toki niin nykyaikainen kuin sähkörukki
Alien (jota sitäkin vähän harkitsin), mutta onhan se nyt edistystä kun voi tuupata rukin olkalaukkuun ja lähteä kylille vähän kehräämään. LG painaa jotain 4,5 kiloa eli pikkuisen kissan verran.
Se täytyy kyllä sanoa, että meidän yhteiselo ei ole lähtenyt ihan parhaalla mahdollisella tavalla sujumaan, mutta vielä minä tuon kesytän!
Rakki-otsikon alla puolestaan esitämme seuraavaa:
Tammikuussa 2010 Paavo sai viimein tyttökaverin. Sanni/Sunny, entiseltä nimeltään Sassy, on peräisin samalta espanjalaiselta koiratarhalta, josta hain Paavon aikoinaan. Oli löytynyt vaan eräänä aamuna porttiin sidottuna, ja oli kyllä tosi huonossa kunnossa silloin alkuaikoina. Sitten eräs tarhan vapaaehtoistyöntekijä otti sen ikään kuin vierihoitoon ja paapoi sitä kai enemmän kuin muita koiria. Sanni sai nukkuakin tarhan toimistossa yönsä, ja ilmankos sillä on vieläkin vähän prinsessan elkeitä.
Tyttö on kuntoutunut kyllä hyvin, mutta pohjalla sillä on kylläkin perussairaus, joka vaatii lääkehoitoa koko loppuelämän. Mutta mitäs siitä, niin kauan kuin lääke tehoaa. Painoa on tullut lisää, turkki on tuuhentunut niin että ensiaikojen kuvista ei edes tunnista samaa koirulia, ja luonnekin on vähän muuttunut. Ei Sanni koskaan ole ollut mikään seinäruusu (eikä Paavon kanssa pärjäiskään jos olisi), mutta siitä on pikkuhiljaa kuoriutunut oikea tärpästikkeli. Ja metsään (tai pimeään puistoon) päästyään se oikein syttyy - se on metsästyskoira henkeen ja vereen. Me tehdään pitkiä metsälenkkejä, vaikkakin alussa tietysti täytyi vähän seurata Sannin kuntoa ja jaksamista, mutta nykyään se posottaa menemään kuin pieni puhiseva veturi. Musta vilahdus vain häivähtää puiden välissä, jostain kuuluu raivokas haukku (Sanni on pieni söpö koira, johon on pistetty uskomattoman paha ääni), ja sitten mä ja Paavo vaan seurataan missä neiti suvaitsee liikkua ja haetaan se tarvittaessa pois. Sanni ei osaa liikkua metsässä yhtä hyvin kuin Paavo tai sitten se uppoutuu siihen metsästykseen niin täydellisesti ettei muista seurata missä mami liikkuu, ja sitten vihdoin kun se edestakaisin säntäiltyään löytää minut, niin se heittäytyy maahan läähättämään vähäksi aikaa kun on niin poikki. Höpsöpöntiäinen.
Sannistakin riittäisi tarinaa ja kuvia pitkäksi aikaa, puhumattakaan sitten Paavon aikaansaannoksista. Se on ollut mulla nyt 2,5 vuotta ja sinä aikana sillä on ollut neljä läheistä tapaamista Kohtalon kanssa. Onneksi on toistaiseksi selvinnyt niistä kaikista, mutta on se kyllä varsinainen kovan onnen koira. Samalla se on kyllä mun Elämäni Koira, en mä ikinä saa tuommoista samanlaista tilalle. (Luojan kiitos, voisi joku huokaista.)
Ja sitten se viimeinen osio tuosta otsikosta. Kun ei elämässä muuten ole tarpeeksi sisältöä, niin osallisunpa vielä
So you think you can knit -tempaukseenkin. Neulojat keskuudessamme on varmasti törmänneet tähän vähän joka puolella, mutta koska tätä blogia tuntuu/tuntui lukevan aika moni tuttava ihan uutismielessä, niin kerrotaanpa heille lyhyesti mistä on kyse. Käykää myös ihmeessä tsekkaamassa tuo ylläoleva linkki ja aloittakaa vanhimmista teksteistä, niin näette kaikki tyylilajit.
Idea on siis se, että neulojat määrittelivät oman neulomistyylinsä ja ehkä jopa -maneerinsa tanssityylien kautta, ja sen jälkeen kilpailuemäntä valitsi jokaiselle uuden tyylin, jonka mukaan oli tanssittava. Tai siis neulottava. Haastetta pitäisi olla, jotain uutta pitäisi oppia, ja kaikista vaiheista pitäisi raportoida blogiin.
Tämä hidas hämäläinen, keski-ikäinen ei-tanssija olikin vähän aikaa ihmeissään. Hassuinta oli, että neulojana samastuin lähinnä tähän tekstiin, ja hihittelin olevani mummoikäinen
hiphoppari:
Ehkä hieman suurta, mutta sitäkin rennompaa. Sinulla ei ole mitään hajua neuleen tiheydestä, mitoista tai vaatteen koosta. Kokeilet mielelläsi sekä freestyleä että tangoa ja tiedät jo aloittaessasi, että lopputuloksella voi olla oma tahto. Muiden silmissä olet osaava neuloja, mutta et itse ole vielä oikein sinut vanhempien perustyylien kanssa. Olet itsevarma neuloja, joka uskaltaa myös epäonnistua. Tämä osaltaan vain korostaa onnistumisten mahtavaa tunnetta!"Sinulla ei ole mitään hajua neuleen tiheydestä, mitoista tai vaatteen koosta", sanottiin, ja mä jatkaisin tuohon vielä itse että
eikä oikein mistään muustakaan. Nimittäin kun haasteet sitten jaettiin, mä olin vähän aikaa ihan vakuuttunut, että mulle oli napsahtanut tyylilajiksi
perinneneuleet (Perinteet ja traditiot. Perinneneuleet ovat sinun juttusi. Hallitset useamman tekniikan ja tiedät niiden ja käyttämiesi mallien historian. Se voi olla konttineuletta, kirjoneuletta, eestiläistä pitsiä… Olet neulonut kauan ja arvostat harrastuksesi historiallisuutta. Historia elää ja kulkee eteenpäin neuleissasi!), vaikka se olikin oikeasti
Kansantanssi (
Selvät säännöt ja askeleet muodostelmassa. Sinä neulot palmikoita. Sinne, tänne, ympäri ja pyörähdys, modernia tulkintaa tai perinteisiä kelttisolmuja. Neuloessasi voimme melkein kuulla kuinka hoet: ”Neljä vasemmalta nurin, kaksi oikein, kaksi silmukkaa taakse odottamaan, kaksi oikein…”)
Kun tähän soppaan vielä lisätään se, että olin itse odottanut saavani haasteeksi
Foxtrotin , jossa jalkatyöskentely on tärkeintä, eli luulin saavani tehtäväksi sukkien neulonnan, niin siitä olikin mukava lähteä työstämään kokonaisuutta.
Ja mitä tekee meidän peppu edellä puuhun -neuloja? Saa päähänsä neuloa perinteiset harmaat villasukat, joihin tulee palmikkoa, jotka aloitetaan varpaista (koska langanmenekistä ei ole varmaa tietoa), ja sokerina pohjalla: mun pitäisi ensin itse kehrätä se sukkalanka tuolla uudenuutukaisella rukilla. Mutta mistäs tähän hätäään saisi aitoa pässinpökkimää, harmaata suomenlammasta? Tein toivioretken Brysselin lähellä sijaitsevaan
Herba lana -puljuun, jossa olin käynyt kehräyskursseilla joskus vuonna 2006 ja josta saa myös ostaa villaa. Lähin löytynyt oli gotlanninlammasta, joka on kyllä harmaata, mutta kuitu on kaikkea muuta kuin kiharaa pehmeää suomenlammasta. Gotlanninlammas oli pitkää, suoraa, tankeaa kuitua joka käyttäytyi melkein kuin hius. Siihen piti saada aikamoinen kierre, ettei lanka alkanut purkautua, ja voitte kuvitella miten aloitteleva kehrääjä väänsi itkua sen kanssa taistellessaan.
Noh, nyt olen sitten käyttänyt kolme viimeistä viikkoa kehräämiseen, toisin sanoen kaikki liikenevä aika on mennyt rukin kanssa temutessa. Ihan kaikkea neljääsataa grammaa en ole ehtinyt kehrätä edes yksisäikeiseksi, jotain 20 grammaa on vielä jäljellä. Se ei määränä kuulosta kovin paljolta, mutta yritäpäs kehrätä kahtakymmentä grammaa; siinä kyllä vierähtää aikaa ihan mukavasti. Sen sijaan aloitin viime perjantaina varovaisen kertaamiskokeilun, että vihdoin pääsisin alkuun. Kolmisäikeisestä sukkalangasta en edes haaveile vielä, osittain siksi että siitä tulisi aivan kauheeta köyttä, mutta ensimmäinen pieni kaksisäikeinen vyyhti on kylppärissä roikkumassa. Jahka se nyt tuosta kuivuu, niin neulon pienen mallitilkun ja jatkan sitten sitä kertaamista. Ehkä tästä vielä päästään Sytykkiin mukaan eikä mätkähdetä mahalleen heti alkumetreillä, vaikka mä en mikään tanssija kyllä olekaan.
Sitten tästä seuraavastakin tulee kyllä syväluotaavampi postaus myöhemmin kunhan ehdin. Koko projekti ja varsinkin kehräämisen aloittaminen on kyllä koskenut johonkin sielun syvyyksiin ja pistänyt outoja ja vahvoja tunteita liikkeelle. Lyhyesti sanottuna: mun molemmat isoäidithän on vielä kehränneet, mutta äidin puolelta taito ei ole ilmeisesti siirtynyt yhdellekään tyttärelle. Isän puolelta taas on vielä elossa kaksi sisarusta, joista toinen on pahasti dementoitunut, mutta toista tätiäni haluaisin kyllä haastatella ja kysyä kaikkea mahdollista mitä hän vielä muistaa omasta ja koko perheen kehräämisestä silloin aikoinaan.
Sen mä vaan sanon, että mitä täällä nyt olen teemaa pyöritellyt mielessäni ja rukkia polkenut, niin taustamusiikki on ollut aikas synkeää, mutta mielestäni kuitenkin haasteen teemaan sopivaa. Tämä on kyllä kaikkien korvamatojen äiti ellei peräti isoäiti. Peltoniemen Hintriikan surumarssi on soinut useana eri versiona, ja olen myös katsellut siihen liittyviä
tunnelmakuvia aina kuin mahdollista.
Tässäpä teillekin päivän piristeeksi erilaisia versioita biisistä. Nauttikaa! Mä lähden nyt ensin brunssille ja jatkan sitten kehräystä, kertaamista ja langan muuta käsittelyä, että saisin seuraavankin postauksen kasaan. Eikös tässä ollut taas sulateltavaa vähäksi aikaa?
Tapio RautavaaraLiisa TaviSielun veljien näkemys samasta asiasta.
