Mistä kenkä puristaa? Tällä hetkellä vähän joka puolelta.

Taas on ennen loman alkamista semmoinen kiire ettei paremmasta väliä ja samaan aikaan kaikki, tai ainakin aika iso osa projekteista menee vähän mönkään. Mitenkäs se kuvaus menikään, sitä vaan sohii joka suuntaan eikä mikään oikein etene. Ja jos teille ei koskaan käy sillä tavoin, kiitos vaan, säästäkää mua ja mun hermoja älkääkä sanoko niin.

Todisteita sohimisesta:

Olen kytänny näitä kenkiä viikkotolkulla yhden pikkuruisen kenkäkaupan ikkunassa täällä meilläpäin. Alkuperäinen hinta oli mun mielestä turhan korkea näiden laatuun nähden, tai näissä on kaikenlaista kummallista. Ensinnäkin tuommoinen hamppu- tai kiilakorko, mut sitten on kuitenkin käytetty mokkanahkaa. Häh? Mikä se semmoinen yhdistelmä on? Samoin koko malli on aika kolho, mutta nilkkaremmi on sekä lyhyt että kapea. Täkäläisillä naisilla kun on usein nilkat kuin västäräkillä - mitä mulla taas ei ole; näistäkin kengistä mä oon sitä mieltä, että kokonaisuuteen nähden tuo remmi on suhteettoman lyhyt. Niinpä kun varastoista löytyy aikalailla väriin sopivaa puuvillalankaa, aattelin virkata jonkinlaisen kukkakoristeen, leikkaan remmin poikki ja kiinnitän kukkasen siihen antamaan edes vähän joustonvaraa. Tuo toinen lanka puolestaan on Debbie Blissin Pure Silkiä, jota mulla sattui olemaan semmoinen määrä, josta saattaisi saada aikaan pienen pyöreän hartiahuivin. Vaan eipä saa ainakaan suoraan sellaisella japanilaismallilla, jonka haluaisin - se leviää ihan hirveetä vauhtia joka kerroksella, ja jos tekisin ihan mallin mukaan, lanka loppuisi varmaan jossain 10 sentin jälkeen. Niinpä oon nyt sitten virkannut ja purkanut ja kironnut ja itkenyt, että saisin aikaan tarpeeksi lisäyksiä ja kuitenkin myös sen verran mittaa, että hartiatkin peittyis tällä hartiahuivilla. Good luck to me. En näköjään ole vieläkään ottanut opikseni näiden japanilaismallien kanssa. Opetus 1: jos siitä ei saa mallia muuttamatta sopivaa, anna olla.




Piehtaroidaan tässä nyt sitten oikein kunnolla itsesäälissä kun kerran aloitettiin. Tänä keväänä ostin toiset saman valmistajan kengät, siis ne sinisävyiset, joihin piti mätsätä Lana Grossan India-lankaa. Tarkoitus oli neuloa jonkinlainen lyhythihainen ehkä napitettava jakkumainen tsydeemi ja tehdä sitten loppulangasta niin iso huivi kuin lankaa riittää. Muuten hyvä suunnitelma, mutta aika on kulunut jotain muita hommeleita tehdessä, joten en oo päässyt edes siihen jakkuosuuteen asti vielä, puhumattakaan että olisi se huivinhiutale valmis pidettäväksi kauniissa kesäillassa. Mielessä oli taas kaikenlaisia ideoita - tämänkin pidennettyjen ja ristittyjen silmukoiden mallin piti olla paaljon ilmavampi. Puikkosuositus oli 9-10 mm, ja 9 mm oli ihan liian pieni, kympin puikot sillä hilkulla, ja 11-milliset olis varmaan olleet täydelliset. Vaan oottekos nähneet 11 mm:n puikkoja viime aikoina?




Sikäli kävi tuuri, että Phildarin kaupassa piipahtaessa sattui semmoiset kyllä silmään (ehhehee, ei sentään kirjaimellisesti), mutta ne pirulaiset on puuta. Ostin ne kuitenkin, laitetaan sitten joskus vaikka takkapuiksi. Nyt on siis välikokoina myös 16-milliset airot, ja nuo 18-milliset mulla oli jo ennestään. Koko on siis kohdallaan, materiaali ei. Puikkojen pinta on kyllä periaatteesa hiottu sileäksi, mutta India on pirullista lankaa neulottavaksi ja niin silkkisen pehmeää, että tökkii puupuikkoihin kiinni.

Vaan periksi ei anneta, kele. Mä haluan kesähuivin! Muutama viikko sitten tämmöinen järeämmänsorttinen virkkuukoukku halusi kaupasta mun mukaan, ja siihen nyt sitten panen kaikki toivoni jos meinaan saada kesäisen huivini valmiiksi ennen syyssateita. Eihän tuo verkkomalli ole mitenkään erityisen kaunis eikä houkutteleva, mutta jospa katse kohdistuisikin pitkiin liehuviin hapsuihin sitten kun huivi on valmis.




Neulallakin on sohittu. Ristipistotyö ei etene toivottuun tahtiin (kumma juttu kun joku touhuilee kaikkea muuta), mutta vähäistä edistymistä on sentään havaittavissa. Esitän oikeudelle todistuskappaleen nro...




Käninä sikseen, ei ihan kaikki sentään mene pieleen. Osa vaan on ollut semmoisia hyshys-töitä niin kuin tämäkin työkaverin läksiäislahja. Lankana on Isagerin ihana alpakka, 800 m/100 g. Menekkiä tai siis painoa en ole vielä ehtinyt laskea, mutta sen verran saan kai hehkuttaa että siitä tuli ihanan kevyt, ilmava ja pitsinen. Täytyy joku kerta roudata jäljelle jäänyt kerä kauppaan ja punnita se hedelmävaa'alla että tietää vähän arvioida kulutusta.



Loppuun vielä kauan odotettu uutinen: SecretPal10:n toinen (ja viimeinen) paketti tuli perille. Kiitos!

If the shoe fits - well, it doesn't

As often happens briefly before starting your holiday, everything seems to go wrong. You try too hard or concentrate on doing all the wrong things. Panic sets in and you just lose the plot. - And please don't tell me it never happens to you, I'm stressed enough as it is.

We had an early start for the summer sales period. I've been watching these shoes for several weeks now but last week I noticed the price had gone down by 30 %. Still, I couldn't quite decide whether to buy them or not, because the style is a bit funny: basically they're rather heavy and bulky, yet the ankle strap is both short and thin. I got this brilliant (yeah, right) idea of crocheting a small flower, cutting the strap and attach the flower in the middle so that it would give at least some extra flexibility to the whole construction. We'll see. At least I've got two different yarns which match to the shoes - not perfectly but well enough. And once again, the crocheted shawl underneath is quite a beast. It's made of Pure Silk / Debbie Bliss which I have only a few hanks of. The pattern should be much much wider but if I follow the pattern, I run out of yarn somewhere after 10 centimetres. Therefore, I keep modifying it, ripping the whole construction apart and starting all over over again. Needless to say, it's based on a Japanese pattern. Beautiful, but oh so frustrating.



Earlier this spring I bought a pair of blue shoes from the same manufacturer, and had some India / Lana Grossa to match them with. I should have plenty of that ribbon yarn, and the plan was to knit some sort of short-sleeved thingy first, and whatever amount of yarn would be left over, would turn into a shawl. Just a slight hitch, or several: I've been busy with other projects and just haven't had the time to even start this jacket (or whatever it was going to be). That's why I haven't been able to figure out the amount of remaining yarn, which means that I won't have a soft, airy and blue summer scarf to wrap around me when I go on summer holiday. I had this idea of stretched and crossed stitches but when trying it out, it was just too heavy. Needle recommendation was 9-10 mm, and while 9 was too tight, 10 was just on the verge, and 11 should have been ok.


Funnily enough, next time I went to Phildar's shop here in Brussels, a pair of 11 mm needles caught my eye. As well as 16 mm oars - those 18 mm monsters I'd bought earlier. Now that the size is right, the material isn't. They're made of wood and although basically smooth, India is just a fine and silky ribbon that it gets caught all the time.

I refuse to give up. A couple of weeks ago I found this huge crocheting hook in Cologne. It's 20 mm thick, made of plastic and does a perfect job. If I want some sort of shawl to wear *this* summer and not the next, some urgent action is needed. Well, the fishnet pattern isn't especially pretty but I just hope that the fringes will become the actual focal point.


Cross stitching isn't progressing as fast as one would hope. Here's some proof of advance, though.


Luckily it's not all doom and gloom over here. Finally I can show a photo of this - just gave it as a farewell present to an ex-colleague. It's made of Isager's Alpaca and I haven't had the opportunity to have it weighed yet but it felt just fabulous, light and airy (if I may say so).


And last but not least, the second parcel from my SP10 arrived - thank you, Secret Pal!

Suomi-loma - mitä ehtii tehdä kuudessa päivässä

Ei tartte taaskaan ihmetellä, miksei käsityöt oikein edisty, ja vaikka edistyiskin ja jotain tulisi vahingossa valmiiksikin, joku ei ole ihmisten aikaan kotosalla niitä kuvaamassa. Anne painaa saparo suorana paikasta toiseen - kuuden päivän lomakin näytti tältä:

Helatorstaina lähdin sika-aikaisella lennolla kohti Tamperetta. Suunnitelmaan kuului muutaman tunnin välilasku Kööpenhaminassa, että ehtisi käydä kylillä kattomassa paria juttua ja ehkä vähän lankashoppaamassa. Suunnitelma sinänsä oli oikein hyvä. Laskeuduttiin klo 8.30, ja jo yhdeksän pintaan olin junassa matkalla kohti keskustaa. Tosin kovin oli hiljaista joka puolella, mut mä vaan aattelin että kylmyys ja sade ne vaan autioitti katukuvaa. Aattelin mennä Illumiin aamiaiselle, mutta koukkasinkin ensin Sommerfuglenin kautta. Kas kummaa, ovi olikin kiinni - eipä ollut tullut mieleenkään, että Tanskassa vietettäisiin myös helatorstaita. Kiersin kuitenkin vielä varmuuden vuoksi parin muun lankakaupan kautta, mutta Strikkeboden ja Uldstedet olivat molemmat tukevasti säpissä.

Lämpötila huiteli jossain 7-8 asteessa, satoi alijäähtynyttä vettä ja sitten vielä kaiken kukkuraksi mulla oli mukana ainoastaan 1000 kruunun (noin 137 €) seteli, kun belgialaisessa pankissa ei sattunut olemaan muuta. En siis viittinyt mennä edes kahvilaan ilahduttamaan tarjoilijapoikaa ja tyhjentämään heidän vaihtokassaansa heti aamutuimaan. Kaipa ne eurojakin ois ottaneet, mutta mua xx-harmitti sen verran että palasin takaisin lentokentälle ja asetuin erääseen sopukkaan virkkaamaan.

Tämmöisen vaaleanpunaisen ihanuuden kuvasin kuitenkin kaupungilla jossain näyteikkunassa. Tikapuulankaakin oli käytetty neuleen yksityiskohdissa.



Torstaina iltapäivällä saavuin siis Tampereelle ja ehdin just ja just saada äiskältä viimeisimmät kissanhuolto-ohjeet. Äiskä lähti itse muutamaksi päiväksi Ruotsiin ja Wiltsu jäi mun vastuulle. Mä olin tietysti innoissani, kissa puolestaan ei niinkään. Torstai-ilta kului sitten pienessä paniikissa. Perjantaina piti mennä teatteriin, ja pukeutumiskoodina oli 80-luku. Mun piti pääsiäisenä Suomessa käydessä etsiä yksi autenttinen 80-luvun pusero, mutta silloin olin niin kipeä etten jaksanut kiivetä vintille penkomaan. Nyt oli siis pakko, ja siellä penkoessa tuli vastaan kymmeniä vanhoja neuleita, joita en vaan ole raaskinut heittää pois. Osan olen tietysti heivannut tässä vuosien varrella ja siskontyttökin valkkasi osan itselleen, mutta vieläkin oli jäljellä ehkä viitisenkymmentä luomusta. Haluatteko nähdä? Roudasin ne vintiltä alakertaan ja otin kuvia, vaikkakaan niistä ei tullut kovin hyviä kun alkuperäinen tarkoitus oli etsiä sitä yhtä tiettyä sieltä joukosta eikä käyttää aikaa näiden kaikkien kanssa temmeltämiseen.

Kaivattu pusero löytyi ja sain sen pesukoneeseenkiin ihan kunnialla, mutta mitenköhän se oli siellä vintillä ollessaan jotenkin kutistunut? Elävästi muistan miten väljä tää oli aikoinaan; pääntiekin oli niin suuri että valahti olkapäältä toiselle, ja lepakkohihat tuntui nimensä mukaiselta. Vaan eipä lepattaneet enää! Kumma juttu. Alun perin mun oli tarkoitus ommella ittelleni myös haaremihousut, mutta kun torstai-illan aikana ei tullut semmoisten kaavoja vastaan vanhoja Burda-lehtiä selatessa, niin annoin sitten suosiolla periksi. Olin sentään kaivanut esiin kapean mintunvihreän pitsihuivin, joka oli tarkoitus vääntää rusetille, sekä samansävyiset muoviset korvakorut - niiden 80-lukulaisuus saisi riittää. (ja auts miten kipeää teki kun tunkesin ne korvikset korviini! Ihme ettei senaikaiset muovitapit ja painavat korvakorut venyttäneet reikiä olkapäille asti.)






Perjantain aamupäivä kului kaupungilla asuun sopivia kenkiä etsien. Oli tarkoitus löytää semmoiset, joita voisi kuvitella käyttävänsä muulloinkin kuin vain teatterikeikalla. Kaupungilta löytyi mm. kirkkaanvihreät lakeriavokkaat, joiden korkokin olis ollut 80-luvun malleja toistava, mutta päädyin sitten kuitenkin näihin. Purkkarit, joissa on rusetteja, mitä muuta sitä ihminen voi toivoa? Kun vielä seuralaiselle kaivettiin kaapista esiin vaalea spencer-jakku, jonka hihat voi kääriä kyynärpäihin, ynnä vielä vaaleat kengät à la Bryan Ferry, niin puvustus alkoi olla valmis. Mutta mihin on hävinnyt mun neonpinkki solmio? Se olis ollut Sonni Roketin asuun ihan omiaan. Olin saanut tungettua iltapäivään vielä kampaamokäynninkin, joten ei kissa kyllä kauheesti saanut hoitoa ja huomiota sen perjantaipäivän aikana. - Kampaaja tosin meinas myöhästyttää mut ihan väkisin teatterista. Värjäysproseduuri aloitettiin klo 15.30 ja vielä viiden aikaan mä istuin väri päässä odottamassa - sitä ei siis oltu huuhdottu pois eikä hiuksia leikattu vielä yhtään. Teatterinäytös alkaisi klo 19 ja multa menisi noin 20-25 minuuttia yhteen suuntaan kun kävisin kotona, plus sitten mitä kuluisi aikaa vaatteiden vaihtoon ja sotamaalauksen tekemiseen. Laskeskelin siis että varttia vaille kuusi mun viimeistään pitäisi päästä lähtemään, ja vielä viittä vaille kuusi kampaaja tyrkytti peiliä mun käsiin ja kehotti katsomaan, miltä niska näytti, olinko tyytyväinen. Ilmeisesti se näki mun naamasta että nyt ei oo kaikki kohdallaan ja rupesi kyselemään, olisinko halunnut jotain erilaista. Minä siihen jotain että se on nyt aivan sama minkälainen se on niskasta tai edestä tai keskeltä, mutta mun täytyy nyt mennä etten myöhästy teatterista. Harmittaa, mä käyttäydyin kyllä tosi tökerösti siinä tilanteessa mutta minkäs teet, alkoi pelottaa että myöhästyn tiatterista. Jätin siinä hötäkässä käsityönikin kampaajan pöydälle. Hyvä etten rynninyt sieltä ulos se suojakappa liehuen.

Perjantai-iltana oli siis vuorossa ensimmäinen kulttuuripläjäys, Vuonna 85 -musikaali. Piti vielä olla erikoisnäytös, johon tosiaan oli yleisönkin tarkoitus pukeutua ajan henkeen. Alun perin lipun hintaan piti kuulua alku- ja väliaikadrinkki, mutta ne olivatkin muuttuneet iltapalaksi. En tiedä, oisko pohjien ottaminen asiaa auttanut, mutta mun täytyy kyllä sanoa etten todellakaan päässyt oikeaan tunnelmaan. Ihmetellen kuuntelin takana olevan seurueen älämölöä, välihuutoja ja taputuksia. Joo, musiikki (Eput, Juice, Popeda) oli hyvää ja Alabama house band piti hommaa kasassa, mutta käsikirjoitus oli aikas onneton. Pikemminkin oli käynyt niin päin, että taustamusiikista oli kaivettu esiin kaikki mahdolliset henkilöhahmot (Komisario Peppone) ja yritetty muka kehittää tarina samoista aineksista (jolta varastettiin sukset; voi miten hauskaa). Ei pojat, ei musikaalia näin tehdä. Hälytyskellojen olis pitänyt soida siinä vaiheessa kun osuin katselemaan videoita harjoituksista tuolta TTT:n sivujen kautta. Kohdassa "29 viikkoa ensi-iltaan" Antti Seppä leikkii soittavansa kitaraa, ja ohjaajan älyvapaa käkätys peittää kaiken muun alleen. Esityksen vitsit oli kutakuinkin tätä tasoa - ilmeisesti Suokas ei pysty riisumaan Terhonaattorin viittaa (sukkaa?) edes silloin kun on tekevinään muita hommia.

Okei, ei se nyt kauttaaltaan ihan surkea ollut mutta yhtä hyvin olisin kotona voinut kuunnella manserockia kotona levyiltä - se musikaaliosuus ei tuonut oikeastaan mitään lisäarvoa. Missä oli juoni? Where was the beef? Enkä näköjään ole ainoa, joka on jäänyt jotain kaipaamaan: arvostelu Aamulehden teemasivuilla. Hyvä sinänsä, että suurin osa yleisöstä näytti viihtyvän, ja esityksen jälkeen alkaneet bileet sai ainakin hyvän alun.

Kun sitten yöllä kotiuduttiin, Wiltsu oli tullut saunan ikkunasta ulos ja oli pihalla taksia vastassa. Kai se ihmetteli, että ei tässä yleensä ole yksin joutunut menemään nukkumaan. Lisää ihmettelemistä tuli sitten lauantaina, kun pakattiin kamat autoon, lyötiin kissa valjaisiin ja ajettiin ekaa kertaa mökille. Kyllä Wilma ainakin venematkan muisti vielä viime kesästä: heti kun tultiin rantaan ja kova tuuli osui nenään järveltä, Wilma meinasi lähteä samantien takaisin. Automatka sujui ihan mallikkaasti ja kyllä venematkakin sitten, kun alkujännitys haihtui. Ainoastaan siirtymät laiturilta veneeseen aiheuttaa pientä sydämentykytystä ja rimpuilua, mutta kyllä se sitten rauhoittuu kun saa itse kävellä veneessä mihin haluaa eikä ole kukaan nostelemassa - eihän sitä tiedä vaikka pudottaisivat järveen vahingossa tai tahallaan.

Mökillä on aina kylmempää kuin kaupungissa ja metsästä löytyy lunta vielä pitkälle kevääseen. Nytkin narsissit kukki vielä ihan parhaimmillaan:

Sunnuntaina iltapäivästä palattiin sitten Tampesteriin. Ihailtavan innokkaat paikalliset neulojat suostuivat taas järkkäämään ylimääräisen miitingin, kun mä olin just missannut keskiviikon vakitapaamisen. Istuttiin Amurin Helmessä ja syötiin perinteisiä herkkuja. Kivaa oli, kuten aina, ja mä vaan jaksan suitsuttaa kiitoksia siitä että jengi viittii tulla paikalle vaikka heilläkin oli just ollu tapaaminen saman viikon tiistaina Hervannassa, keskiviikkona Stockmannilla ja sunnuntaina tosiaan Amurissa. Ihme jos ei kotiväki rupea jossain vaiheessa epäilemään näitä selityksiä - "heippa, mä meen taas neuletapaamiseen".

Maanantaina ehdin jo luulla, että äitimuori oli kolkattu tai kännykkä varastettu, kun siltä tuli ensin aamukahdeksalta viesti, että hän odotteli Turun satamassa bussia Tampereelle. Lupasi kysyä kuskilta, milloin piti olla perillä ja tekstata mulle sitten tarkan ajankohdan että osaisin tulla vastaan. Tekstaria ei koskaan kuulunut, seurasi pelkkä hiljaisuus, ja kun mä sitten soittelin kymmenen aikaan perään ja kyselin sitä aikataulua, niin kukaan ei vastannut kännykkään. Vaan olihan sille selitys: muori oli nukahtanut bussiin eikä muka kuullut kännykän soimista. (Juu, me ollaan hyvähermoista ja sikeäunista sakkia.)

Äiskä saapui sitten yllättävän nopeasti Tampereen keskustaan, mä lähdin sitä siinä kiireessä autolla hakemaan, ja päätettiin mennä kahville kun kummallakin oli jäänyt aamupala vähän huonolle. Parkkeerasin auton oikein tyylikkäästi taskuparkkiin, hain siihen pysäköintiaikaa automaatista ja sitten mentiin Sokoksen kahvioon. Vaan - jumankekka - kun tultiin takaisin, mulla oli tuulilasissa sakkolappu. Olivat lykänneet siihen kohtaan tilapäisen pysäköintikiellon, jota en todellakaan ollut huomannut...eikä moni muukaan, sillä sekä mun edessä että takana oli autoja. En tosin ruvennut sen kummemmin tutkimaan, olivatko muutkin saaneet sakkoja vai olinko mä ainoana onnistunut samaan tiketin. Suivaannuin siitä sen verran, että mentiin äiskän kanssa viereiseen kenkäkauppaan ja ostaa hujautettiin molemmille kengät. Mikä voisikaan kohottaa mielialaa paremmin?

Loppuosa maanantaipäivästä kului pikkuhommeleita kehitellen ja kamaa eestaas kuljetellen: kengät suutariin, se unohtunut käsityö kampaajalta, kissanhiekkaa kaupasta ja mitä siinä nyt sitten olikin. Illalla halusin mennä elokuviin katsomaan The Queenin, jonka olin missannut jo viime syksynä Brysselissä (kas kun en tiennyt joutuvani auto-onnettomuuteen) ja sitten kevättalvella Tampereella (tuli ensi-iltaan just ennen kuin olin palaamassa Belgiaan ja oli siinä vähän muuta hurlumheitä sen verran ettei elokuva ollut ihan päällimmäisenä mielessä). Nyt se näköjään vielä meni Tampereella viimeisiä päiviä, ja sinnehän mä sitten rynnistin. Paitti että myöhästyin bussista. Hyvä etten joutunut liftaamaan.

Ja kuten aina, viimeiselle lomapäivälle eli tiistaille oli sitten kehitelty kaikkein tiukin aikataulu. Pujottelin pingotusraudat Mondnacht-huivin sakaroihin ja jätin Vilmahilman iloksi huivin pingottumaan lattialle. Enhän mä pysty siltä mitään kieltämään, edellisinäkin päivinä se oli vetänyt päiväunet huiviin kietoutuneena eikä mikään muu lanka innosta sitä tarpomaan niin tehokkaasti kuin Kidsilk Haze. Meidän maatiaiskissa ymmärtää kyllä laadun päälle. Kissa jäi siis karvastamaan huivia, mä lähdin hakemaan yhdet kengät suutarista ja vein taas toiset tilalle. (Jotenkin on semmoinen tunne, että pidän Tampereella aika monta kenkäkauppiasta ja suutaria leivänsyrjässä kiinni.) Siitä matka jatkui kangaskauppaan, josta etsin vuorikangasta Clapotis-kuosiseen neulelaukkuun (löytyikin), kirjakauppaan (mukaan lähti Katja Kallion uutuus lentokonelukemiseksi), lankakauppaan (en kerro vaikka kiduttaisitte), luontaistuoteliikkeeseen (missä osa mulle myydyistä pakkauksista oli täysin tyhjiä. Huomasin asian vasta seuraavana päivänä ja soitin sinne ja ne sanoi että voi-voi kun varastetaan niin paljon niin heillä on aika paljon tyhjiä pakkauksia hyllyssä mutta kyllä myyjän pitäisi ne aina tsekata kun ollaan kassalla. Eipä tsekannut, eikä ittelle tullut mieleenkään.), ja vielä lehtilukusaliin Burdasta kaavoja piirtämään. Taas täytyy kehua Tamperetta: siellä on lehtilukusalissa iso pöytä, jonka päällä on hyvä piirtää isojakin kaavaosia, ja sitten sieltä saa vielä ilmaista kaavapaperiakin! Jee! - Tulikohan siinä mainittua kaikki touhuilut? Lopputuloksena oli kuitenkin joka suuntaan pullisteleva matkalaukku, jonka fiksu ihminen olisi pakannut valmiiksi ennen keskiviikkoaamun aikaista paluulentoa. Vaan ehei, en minä. Mentiin vielä äiskän kanssa illalla teatteriin katsomaan Seela Sella seisaallaan. Se olikin huomattavasti parempi kuin se 85-juttu - tai sitten omat odotukset ei olleet yhtä korkealla, jolloin tämä yllätti positiivisesti. Esitys kiertää ympäri Suomea, joten ei tarvitse edes lähteä Tampereelle sitä katsomaan. Täällä se taas oli ollut niin suosittu, että esityskerrat oli moninkertaistettu.

Siinä se "loma" sitten hurahtikin ohitse. Koskahan mä oppisin oikein lepäämään? Keskiviikkoaamuna otin aikaisimman mahdollisen lennon yhdellä välipompulla Tukholmassa, ja enkös pöljä onnistunut hukkaamaan kalenterini sillä välillä. Sen muistan, että Tukholma-Bryssel-välillä kalenteri vielä oli mulla mutta sen jälkeen se hävisi. Tietenkään siellä ei ollut mun omaa nimeä tai osoitetta, mutta muutama käyntikortti ja tässä reissun varrella kertyneitä yhteystietoja - eli jos teihin otetaan yhteyttä ja kysellään, kenen vois olla tämmöinen turkoosikantinen OAJ:n kalenteri, niin huutakaa HEP ja antakaa mun yhteystiedot, jooksis? (tietty oon kysellyt myös löytötavaratoimistoista, mutta ongelmana on se, että jos se on jäänyt lentokoneessa istuintaskuun eikä sitä oo otettu Brysselissä talteen, niin sen jälkeen se on voinut lentää vaikka mihin. Kuulemma tavarat toimitetaan aina laskeutumismaan löytötavaratstoon, ja mistäs minä tiedän mihin se kone täältä on lentänyt, vaikka Dagestaniaan. Harlmittaa taas kerran.)

Pienenpieni paniikki nostaapi päätään

Huomenna on maaliskuun viimeinen päivä. Tuskin kukaan yllättyy siitä, ettei Mondnacht ole valmis. Kieltäydyn kuitenkin syyllistymästä, sillä sen sijaan on tapahtunut kaikenlaista mukavaa, josta ei olisi kannattanut kieltäytyä sillä verukkeella että olisi pitänyt tehdä kuukauden nimikkotyötä. Sitäpaitsi sairastelu on myös vaatinut veronsa: yöt oon enimmäkseen yskinyt ja yrittänyt sitten puoli-istuvassa asennossa saada uudelleen unenpäästä kiinni; päivät ja varsinkin illat on sitten mennyt nuokkuessa. Autokin on vaatinut huomiota, aikaa ja rahaa: ensin se oli yli kolme kuukautta täysin ajamatta mun sairasloman aikana ja sitten helmikuussa käytin sitä vain kerran. Oliko sitten ihme että akku simahti? Maaliskuussa oon siis viettänyt kotvan jos toisenkin odottelemassa Team Ahmaa, ja monenlaista maanteiden ritaria onkin kohdalle osunut. Toinen toistaan reippaampia (hahhahhaa). Ensimmäisellä kerralla olin ajanut vajaan 50 kilsan päähän, ja siellä sitten jämähdettiin kaupan pihaan sateessa ja pimeässä. Neule olis kyllä ollut mukana, mutta ei nähnyt neuloa kun oli niin pimeää...eikä auton sisävalo jostain kumman syystä palanut. Siltä reissulta palattuani ajoin auton talliin ja jätin sinne häpeämään, ja kun taas seuraavan kerran menin sitä katsomaan, niin kuolluthan se oli. Taas sen verran tekohengitystä taksilta, että pääsin korjaamolle asti akunvaihtoon, ja sitten kun auto oli taas saatu kulkevaksi, olen ollut vapaampi varaamaan enemmän fysikaalisia hoitoja noille kintuille, eli lähimenneisyydessä olen tuhlannut paljon hyvää neulomisaikaa istumalla liikenneruuhkissa.

Mondnacht siis valmistuu kun valmistuu - tässä kuva viime viikonlopulta kun huivi lepäilee Lontoon hotellihuoneessa. Miten siitä taas tuli noin iso, vaikka tein paljon pienemmillä puikoilla kuin olisi pitänyt? Muutama päivä sen kanssa kuluu vielä kuin siivillä. Nuo reunapitsit vie uskomattoman paljon aikaa, vai mitä Marjut?



Mikäs tässä olisi pitsiä pistellessä, ellei samaan aikaan olisi toinen projekti tunkeutumassa syliin. Taisin jo edellisessä postauksessa mainitakin, että maanantaiksi pitäisi olla tehtynä Kaffe Fassett -henkinen kirjoneulelappunen. Mä olin taas menossa peppu edellä puuhun ja ostamassa siihen erillisiä lankoja, mutta onneksi Kirsin kommentti sai edes jonkinlaisen järjenhitusen heräämään. Vaikka ensimmäinen ajatus olikin väittää vastaan - "ei tietenkään mulla oo tarpeeksi ohuita villalankoja, että niistä saisi aikaan sävykkään kirjoneuleen" - onneksi niitä sentään löytyi. Sakset vaan käteen ja leikkelemään metrin, parin pätkiä alpakkalangoista, Pirkka-langan vyyhdeistä ja mitä sukkalankoja nyt sattui käsiin osumaan. Nauroin kyllä itselleni, että on siinä mulla oikea hamsteri, kun ei meinaa raaskia leikata metrin pätkää jostain 100 metrin vyyhdestä. Hirvee tappio. Niin että nyt pitää sitten vaan ehtiä neulomaan se läpyskä, ja sitten ensi viikolla seuraa lisää samasta aiheesta.



Lisää naureskelua itselle: sininen ei todellakaan ole mun väri enkä ole läheskään vakuuttunut noiden kenkien kauneudesta, käytännöllisyydestä enkä varsinkaan järkevästä hinnasta, mutta kun olin ne kerran bongannut ja muistanut samaan syssyyn, että kaapista löytyy vähän Lana Grossan India-nauhalankaa, niin pakkohan ne oli sitten ostaa. Pakko, tottavieköön. Tämänpäiväinen töistälähtökin oli ajoitettu sotilaallisella tarkkuudella: piti ensin jäädä joksikin aikaa roikkumaan byrooseen ja varmistamaan, että Saksan Ebayllä ollut India-erä ei päätynyt vääriin käsiin (hähää, kylmäverisesti laitoin oman huudon sisään 23 sekuntia ennen huutokaupan päättymistä - vähän kyllä sydäntä kylmäsi, sillä mihinkään toimintahäiriöön ei ollut varaa). Huutokaupan päätyttyä taas piti ehtiä nopsasti kotiin, sillä oon koko viikon oottanut yhtä kirjaa, johon olisi mahdollisuus saada kirjoittajan signeeraus viikonlopun aikana. Tänään se sitten tuli, joten töistä palatessa kipitin ensin kotiin, löysin postiluukusta saapumisilmoituksen ja lähdin sitten yhtä ripeästi kohti postitoimistoa ennen kuin se menisi kiinni. Ehdin! Seuraava tavoite onkin sitten muistaa ottaa kirja mukaan.

To do -lista alkaa olla aika mielenkiintoisen näköinen. Siellä on paljon sanoja ja lyhenteitä ja piperryksiä, jotka ei todellakaan sano mulle tällä hetkellä yhtään mitään. Täytyy vaan toivoa, että muisti palautuu ajoissa. Tässä muutama esimerkki:

- soita Toikalle (soitinkin ja sanoin että karsta oli mennyt naks vaan poikki, vaikka ne ennenvanhaan kesti vuosikymmeniä. Lupasivat uuden tilalle. Eli Suomessa käydessä täytyy laukata Taito-shoppiin ja hakea se sieltä, siis jos vain ehtii tulla ajoissa.)
- toukokuun teatterivaatteet? (kuulostaa helpolta ja viattomalta; ei ole)
- superliimaa, pieniä neppareita (on pitänyt korjata yksi jakku jo pitemmän aikaa. Kerron lisää jos/kun saan operaation onnistumaan)
- sukkalehti, mallivillat, hartsaportsakirja, käsilaukut (tässä on nyt niitä käsittämättömiä. Mikä sukkalehti? Mallivillat on vissiin niitä mitä tuossa ylempänä jo mainitsin, Harry Potteristakin on ollut puhetta, mutta mikä ihmeen kirja niistä seitsemästä? Ja käsilaukut on aina ongelmallisia - mitähän erikoista niille nyt pitäisi tehdä?)
- puinen leimasin (ollut hukassa viime lokakuusta asti)
- ruskeasävyiset (niin mitkä niistä?)
- rahat ja ohjeet (hmm. olenko kirjoittanut johonkin ohjeet? "Älä tuhlaa rahoja" vois olla aika hyvä.)
- pysäköintilupa (eipä tässä ole kauheesti pysäköintilupaa kaivannut kun auto on ollut lepäämässä. Olisi kyllä sikäli hyödyllinen, että työpaikan autotalliin ei ole toivoakaan päästä ilman sitä.)





Tehdäänpä sitten vielä lopuksi nosto ideapankista. Kyllästyttääkö saumojen yhdistäminen? Eipä hätää, Marianne-lehti antaapi ohjeet, miten yhdistetään erillisinä neulotut kappaleet. Näyttää tosi näppärältä, eikö?





No entäs sitten lattiatyyny, jonka täytteenä on lankakeriä? Tie-ten-kin siihen pitää ostaa täytteeksi uunituoreita lankakeriä, eihän sitä nyt vanhoilla langoilla voi täyttää. Tuossa on siis päällä ohutta tylliverkkoa, johon on ommeltu pitkittäisompeleet pitämään lankoja vähän paikoillaan ja komeus on sitten täytetty Phildarin sävysävyisillä langoilla.