Sunday, January 09, 2011

Iisakin kirkko ja Hintriikan sukat

Huhhuh! Olipahan projekti!

Meinasi itsellekin tulla uskonpuute, sillä jo langan kehräys tähän projektiin otti koville, saati sitten että siitä olisi pitänyt vielä neuloakin jotakin. Muistaakseni marraskuun alkupuolella sain vihdoin kaikki 400 grammaa gotlanninlammasta kehrättyä; tässä projektikuvia siitä vaiheesta.




Sitten olisi voinut ruveta neulomaan. Siirrymme seliseli-vaiheeseen. Ensinnäkin täällä oli tarkoitus järjestää hyväntekeväisyyshuutokauppa teemalla Knitting against Aids, ja tottakai mä olin pistänyt lusikkani siihenkin soppaan. Niinpä just silloin kun olis jo kovasti pitänyt neuloa sytykkiä tai ainakin suunnitella jotakin, niin minätyttö posotin vaan menemään erilaisia hyväntekeväisyyskaulaliinoja. Eikä mun elämä olis entisensä ellei sekin suunnitelma olis mennyt plörinäksi: oli muutenkin aivan hirveä syksy töiden puolesta, ja just silloin kun olisi ollut päätapahtuman aika, niin meitsi se vaan kökki töissä eikä päässyt edes ajoissa kotio, saati sitten mihinkään huutokauppaan huiveinensa. Noh, eiköhän sama tempaus järjestetä tänäkin vuonna, vien sinne sitten kottikärryllisen huutokaupattavaa.

Toinen selitys on sitten se, että muillakin rintamilla on vähän suunnitelmat menneet pieleen tai ainakin uusiksi. Odottelin uusia huonekaluja aika pitkään, muuttolaatikot oli pinottuina eri puolille olohuonetta, ja suurin osa niistä sisälsi joko (neule)kirjoja tai lankaa tai sitten molempia. Ei vaan ollut kirjahyllyä, mihin niitä olisi voinut nostella. Yksi tavarantoimitus meni jo aiemmin pieleen; toisella kertaa sentään onnisti. Sen jälkeen menikin taas aikas monta viikkoa kun availin laatikoita, imuroin kirjat yksi kerrallaan ennen kuin laitoin ne hyllyyn, ja sitten piti vielä löytää joku säilytyspaikka samassa laatikossa olleille langoille. Jotenkin niiden seireenikutsu tuppasi viemään mennessään, mutta onneksi sentään sain muutaman kirjan napattua selailtavaksi kun muistin niissä olevan kivoja palmikkomalleja.

Marraskuussa kävi vielä sitten niin onnettomasti, että Sanni-koira joutui puistossa oikein kunnolla toisen koiran hampaisiin. Käytiin eläinlääkärissä aina muutaman päivän välein, putsailin haavaa, puin koiralle erilaisia paita- ja sidevirityksiä ettei se saisi likaa haavaan eikä toisaalta revittyä haavaa aukikaan. Aika turha toivo molempien suhteen. Yli kuusi viikkoa siinä loppujen lopuksi meni, ja kaikki liikenevä aika kului tosiaan joko haavan putsailuun tai sitten erotuomarina toimimiseen, kun liikunnan määrää piti vähentää ja koirat alkoi olla ihan pitelemättömiä kotioloissa.

Kah, sitten tuli joululoma, jolloin vihdoin piti päästä rauhassa neulomaan - ja pääsinhän minä, heti kun olin ottanut tuttavan koirat vähäksi aikaa hoitoon.

Niin että 27.12. vihdoin lähti Hintriikka-sukat syntymään. Tadaa:


Eihän nämä valmistuneet Sytyckin aikataulun mukaisesti, mutta kyllä mä nyt kaikkeni yritin saadakseni ne valmiiksi edes tähän sunnuntaihin mennessä. Töihin palattiin 3.1., jolloin tilanne oli tämä:


ja siitä sitten pikkuhiljaa kohti kerien loppua:






Eiku hups, olihan niitä sentään kaksi. Koska sukassa on paljon palmikkoa - no hei, sehän oli se mun alkuperäinen haastekin - niin varsi vetää aika paljon kasaan. Säätelin sukan kokonaisleveyttä lisäämällä ja kaventamalla nurjia silmukoita, mutta noi perusjutskat pysyy samoina. Ei näissä paljon ollut ennakkosuunnitelmaa tehtynä eikä mulla ollut minkäänlaista käsitystä langanmenekistä, joten valitsin muutaman perusmallin jotka ehdottomasti halusin näihin sukkiin ja säveltelin sitten loput matkan varrella. Eteen halusin oxo-palmikon, josta on kiittäminen edelliseen postauksen kommentin jättänyttä Raijaa. Toivoin sen O-osuuden muistuttavan niistä Hintriikan maisemista ja suonsilmäkkeistä. Samoin koko sukan pituudelta kulkeva pystyraita symbolisoi pitkospuita, ja vaikka se ei näistä kuvista näykään (täytyy ottaa vielä lisää päivänvalossa), niin kärjessä on myös pieni sydänkuvio ja sitten on tosiaan myös ne ristit. Pohkeen kohdalle tein baijerilaistyylistä lainatun levennyksen, jossa silmukat muodostavat verkkokuvion.

Toivottavasti en kuulosta liian mahtipontiselta kun sanon, että kaikkinensa tämä projekti sai kyllä miettimään niin omaa elämää kuin aiempia sukupolviakin. Olkoon vaan klishee, mutta kun molemmat isoäitini ovat aikanaan eläneet kovan elämän ja joutuneet ansaitsemaan lisätienestejä kehräämällä, niin siinä iltoja istuessani ja kehrätessäni he pyörivät pakostakin mielessä melkein koko ajan. Mitä siitä tulisi, jos itse olisin joutunut samaan tilanteeseen? Ei näillä taidoilla ketään elätettäisi, ei edes itseään puhumattakaan kasvavasta lapsilaumasta. Isän puolelta on vielä elossa yksi tädeistäni, jota oli tarkoitus haastatella kehräämisestä, lampaanhoidosta ja kaikesta mitä hän nyt vielä reippaasti yli kahdeksankymppisenä muistaa vanhoista ajoista. Heitä oli aikoinaan neljä sisarusta ja äitinsä, jotka kaikki kuulemma kehräsivät - harmi vaan että kun äitini välityksellä olin etukäteen pyytänyt että hän kirjoittaisi ylös oikeastaan kaiken asiaan liittyvän mitä vaan suinkin muistaa, niin vastaus oli ollut lähinnä tuhahdus ja toteamus, että mitä niitä vanhoja asioita kaivelee. Vaan pitäisi tädinkin se tietää että jos mä samaan sukuun kerran kuulun, niin meillä ei ole tapana antaa periksi - jos mua tämä kehruuasia kiinnostaa, niin vielä mä sen selvitän... ihan niin kuin tämän sukkaprojektinkin.

Ja koska olen ollut vähän puolueellinen ja esitellyt enemmän Paavon kuvia kuin tän toisen tärpästikkelin, niin tässä vielä ihan oikeesti mitenkään suunnittelematon ja järjestelemätön Sanni-poseeraus. Sannin meille tulosta on kohta kulunut tasan vuosi, ja vaikka se on hassu ja ihmisläheinen pieni koiratyttö, niin ei sitä kyllä millään valtaisilla järjen lahjoilla ole siunattu, anteeks vaan. Istumaan se on oppinut, muttei sitten oikein mitään muuta. Ei anna tassua, ei mene maahan. Paitsi näiden sukkien viereen. No, jos ei noita tule itse pidettyä, niin annetaan sitten koirien retuutusleluksi.

Monday, October 25, 2010

Syksyn harmauteen Paavo-rap... ja harmaata lankaa

En tarvi mä metsässä illalla valoa
seuraan vaan loistavan koirani haloa.
dum-dum-tshh, dum-dum-tshh






Sienet se etsii kuin kurssin ois käynyt,
tuotakaan oisi en itse mä nähnyt.
dum-dum-tshh, dum-dum-tshh





Vauhtia riittää, pöly jälkeen vain jää,
emäntä perässä läähättää.
duh-duh-dididdi-dididdii




Kuka mittaisi matkan? Kauas se ehti,
kauriskin polulla hyppelehti.

(pahus, tähän kohtaan olisi pitänyt olla videonpätkä mutta se ei suostu lataantumaan. ei siitä kyllä kaurista erota, mut mä *tiedän* että se oli siellä.)

---

Toi nyt oli wähän wanha juttu, Paavokin on aikalailla pulskistunut noista ajoista mutta aina syksyn tullen tää sama räppi palaa mieleen. Nyt ei enää tarvitse laukata yksistään pitkin metsiä; Sanni-koiru on aina mukana siellä missä tapahtuu ja sen haukku ainakin kuuluu. Marraskuussa meidän pitäis päästä jäljestyskurssille ja sen jälkeen ruvetaan tosissaan harjoittelemaan nenänkäyttöä metsässä - siinä on vaan se vaara että nuo joutuu kantamaan sieltä pois sitten kun oikein tajuavat mitä kaikkea siellä voipi asustella. Suomi-lomalla mä olen kyllä tehnyt verijälkeä muutaman kerran, mutta kuluneena kesänä oli niin tukahduttavan kuuma että sinne meinasi kuukahtaa niin omistaja kuin koiratkin kun rymyttiin pitkin saloja.

Joskus ihan alkuvaiheessa mä muistan kun tein Paavolle ekoja hajujälkiä metsään. Tungin säilyketonnikalaa sukkahousuihin (siis tyhjiin, ei jalassa oleviin) ja vedin niitä sitten perässäni pitkin sammalikkoja. Hullunmaine sen kun kasvoi, eikä itsekään ollut aina ihan homman järkevyydestä vakuuttunut; ei ainakaan siinä vaiheessa kun sukkahousut jäi kiinni oksiin ja kantoihin ja sitten kun irtosivat, niin takinselkämykseen pläjähti aimo annos kalanhajuista töhnää. Jipii.

-
Jaa niin, hetkonen, olikos tämä neuleblogi? Mää nääs sitä sytyck-haastetta edelleen vaan pyörittelen mielessäni ja vähän vaan rukissa. Kas kun villaa on edelleen kehräämättä. Osa on toki jo rullalla yksisäikeisenä, ja sen verran olen aloittanut kertaamista että pistin epätasaisimmat kohdat yhteen ja ihan vaan kokeilin, minkälaista kaksisäikeistä niistä syntyisi. Huu. Aika karkeaahan tuo on, mutta ainakin haasteen pohjimmainen idea toteutuu: liikun tukevasti oman mukavuusalueeni ulkopuolella, opin jotain uutta ja ehkä tästä aikanaan syntyy jopa palmikkoa, kunhan nyt saan kotikirjastoni jonkinlaiseen järjestykseen. Viime torstaina mulla kävi asennusmiehet nikkaroimassa kirjahyllyn pystyyn, ja sinne on nyt purettu kymmenen muuttolaatikon verran kirjoja. Eikä loppua näy. Sitten kun kaikki on tosiaan saatu paikoilleen, niin käyn palmikko-ohjeet läpi ja katsotaan sitten miten paljon erilaista krumeluuria ja kommervenkkiä yksiin sukkiin saadaan mahtumaan. Raglanan kommentti tuossa edellisessä postauksessa sai mut kokeilemaan ihan vaan tämmöistä suonsilmäke-imitaatiota. Suossa ollaan ja syvällä.

Ai juu, se piti vielä sanoa että tuo ohut harmaa parsintalanka tuossa välissä on tarkoitettu myös näihin sukkiin jo ennen kuin niissä on ensimmäistäkään reikää. Aion kerrata osan langasta kolmin- tai siis nelinkertaisena niin että kantapää sekä neulotaan vahvistettuna että vahvistetulla langalla. Haha, ihan niin kuin mä näitä sukkia pitäisinkin niin paljon että ne pääsevät edes kulumaan rikki. Hirvittää jo ajatuskin siitä miten kutittavat näistä taitaa tulla.

Sunday, October 17, 2010

Rukki, rakki ja sytykki

No heippa pitkästä aikaa! Taas tehdään paluuta bloggaukseen, kun on taas ollut melkoinen vuosi takana. Että mitä tänne kuuluu? Mitä oikein on tapahtunut?

On muutettu (kirjat on vieläkin muuttolaatikoissa) ja kirjahyllytkin on vasta isoina Ikean laatikkoina tuolla olkkarin nurkassa odottamassa asennusmiehiä. Töissä on kiirettä, kuinka ollakaan. Kohta täyttyy kuudes vuosi tuossa paikassa, ja ikinä ei ole ollut niin kiirettä kuin nyt, mikä kertoo varmaan jotakin koska onhan tässä vuosien varrella ollut kaikenlaista hässäkkää. Auto on sama, häsellys on sama, tilanne on sama kuin aina ennenkin eli lankaa on edelleen liikaa ja aikaa on liian vähän, eikä tilanne ainakaan helpotu tällä mun uusimmalla hankinnalla.

Ta-daa!




Mulla on kuukauden verran ollut rukki, Majacraftin Little Gem. Siitä tulee varmaan joskus ihan omakin postaus, mutta tässä nyt valmistajan sivuilta napattu kuva siitä, miten pieni, näppärä ja nykyaikainen se on. Ei toki niin nykyaikainen kuin sähkörukki Alien (jota sitäkin vähän harkitsin), mutta onhan se nyt edistystä kun voi tuupata rukin olkalaukkuun ja lähteä kylille vähän kehräämään. LG painaa jotain 4,5 kiloa eli pikkuisen kissan verran.

Se täytyy kyllä sanoa, että meidän yhteiselo ei ole lähtenyt ihan parhaalla mahdollisella tavalla sujumaan, mutta vielä minä tuon kesytän!

Rakki-otsikon alla puolestaan esitämme seuraavaa:





Tammikuussa 2010 Paavo sai viimein tyttökaverin. Sanni/Sunny, entiseltä nimeltään Sassy, on peräisin samalta espanjalaiselta koiratarhalta, josta hain Paavon aikoinaan. Oli löytynyt vaan eräänä aamuna porttiin sidottuna, ja oli kyllä tosi huonossa kunnossa silloin alkuaikoina. Sitten eräs tarhan vapaaehtoistyöntekijä otti sen ikään kuin vierihoitoon ja paapoi sitä kai enemmän kuin muita koiria. Sanni sai nukkuakin tarhan toimistossa yönsä, ja ilmankos sillä on vieläkin vähän prinsessan elkeitä.

Tyttö on kuntoutunut kyllä hyvin, mutta pohjalla sillä on kylläkin perussairaus, joka vaatii lääkehoitoa koko loppuelämän. Mutta mitäs siitä, niin kauan kuin lääke tehoaa. Painoa on tullut lisää, turkki on tuuhentunut niin että ensiaikojen kuvista ei edes tunnista samaa koirulia, ja luonnekin on vähän muuttunut. Ei Sanni koskaan ole ollut mikään seinäruusu (eikä Paavon kanssa pärjäiskään jos olisi), mutta siitä on pikkuhiljaa kuoriutunut oikea tärpästikkeli. Ja metsään (tai pimeään puistoon) päästyään se oikein syttyy - se on metsästyskoira henkeen ja vereen. Me tehdään pitkiä metsälenkkejä, vaikkakin alussa tietysti täytyi vähän seurata Sannin kuntoa ja jaksamista, mutta nykyään se posottaa menemään kuin pieni puhiseva veturi. Musta vilahdus vain häivähtää puiden välissä, jostain kuuluu raivokas haukku (Sanni on pieni söpö koira, johon on pistetty uskomattoman paha ääni), ja sitten mä ja Paavo vaan seurataan missä neiti suvaitsee liikkua ja haetaan se tarvittaessa pois. Sanni ei osaa liikkua metsässä yhtä hyvin kuin Paavo tai sitten se uppoutuu siihen metsästykseen niin täydellisesti ettei muista seurata missä mami liikkuu, ja sitten vihdoin kun se edestakaisin säntäiltyään löytää minut, niin se heittäytyy maahan läähättämään vähäksi aikaa kun on niin poikki. Höpsöpöntiäinen.

Sannistakin riittäisi tarinaa ja kuvia pitkäksi aikaa, puhumattakaan sitten Paavon aikaansaannoksista. Se on ollut mulla nyt 2,5 vuotta ja sinä aikana sillä on ollut neljä läheistä tapaamista Kohtalon kanssa. Onneksi on toistaiseksi selvinnyt niistä kaikista, mutta on se kyllä varsinainen kovan onnen koira. Samalla se on kyllä mun Elämäni Koira, en mä ikinä saa tuommoista samanlaista tilalle. (Luojan kiitos, voisi joku huokaista.)

Ja sitten se viimeinen osio tuosta otsikosta. Kun ei elämässä muuten ole tarpeeksi sisältöä, niin osallisunpa vielä So you think you can knit -tempaukseenkin. Neulojat keskuudessamme on varmasti törmänneet tähän vähän joka puolella, mutta koska tätä blogia tuntuu/tuntui lukevan aika moni tuttava ihan uutismielessä, niin kerrotaanpa heille lyhyesti mistä on kyse. Käykää myös ihmeessä tsekkaamassa tuo ylläoleva linkki ja aloittakaa vanhimmista teksteistä, niin näette kaikki tyylilajit.

Idea on siis se, että neulojat määrittelivät oman neulomistyylinsä ja ehkä jopa -maneerinsa tanssityylien kautta, ja sen jälkeen kilpailuemäntä valitsi jokaiselle uuden tyylin, jonka mukaan oli tanssittava. Tai siis neulottava. Haastetta pitäisi olla, jotain uutta pitäisi oppia, ja kaikista vaiheista pitäisi raportoida blogiin.

Tämä hidas hämäläinen, keski-ikäinen ei-tanssija olikin vähän aikaa ihmeissään. Hassuinta oli, että neulojana samastuin lähinnä tähän tekstiin, ja hihittelin olevani mummoikäinen hiphoppari:

Ehkä hieman suurta, mutta sitäkin rennompaa. Sinulla ei ole mitään hajua neuleen tiheydestä, mitoista tai vaatteen koosta. Kokeilet mielelläsi sekä freestyleä että tangoa ja tiedät jo aloittaessasi, että lopputuloksella voi olla oma tahto. Muiden silmissä olet osaava neuloja, mutta et itse ole vielä oikein sinut vanhempien perustyylien kanssa. Olet itsevarma neuloja, joka uskaltaa myös epäonnistua. Tämä osaltaan vain korostaa onnistumisten mahtavaa tunnetta!

"Sinulla ei ole mitään hajua neuleen tiheydestä, mitoista tai vaatteen koosta", sanottiin, ja mä jatkaisin tuohon vielä itse että eikä oikein mistään muustakaan. Nimittäin kun haasteet sitten jaettiin, mä olin vähän aikaa ihan vakuuttunut, että mulle oli napsahtanut tyylilajiksi perinneneuleet (Perinteet ja traditiot. Perinneneuleet ovat sinun juttusi. Hallitset useamman tekniikan ja tiedät niiden ja käyttämiesi mallien historian. Se voi olla konttineuletta, kirjoneuletta, eestiläistä pitsiä… Olet neulonut kauan ja arvostat harrastuksesi historiallisuutta. Historia elää ja kulkee eteenpäin neuleissasi!), vaikka se olikin oikeasti Kansantanssi (Selvät säännöt ja askeleet muodostelmassa. Sinä neulot palmikoita. Sinne, tänne, ympäri ja pyörähdys, modernia tulkintaa tai perinteisiä kelttisolmuja. Neuloessasi voimme melkein kuulla kuinka hoet: ”Neljä vasemmalta nurin, kaksi oikein, kaksi silmukkaa taakse odottamaan, kaksi oikein…”)

Kun tähän soppaan vielä lisätään se, että olin itse odottanut saavani haasteeksi Foxtrotin , jossa jalkatyöskentely on tärkeintä, eli luulin saavani tehtäväksi sukkien neulonnan, niin siitä olikin mukava lähteä työstämään kokonaisuutta.

Ja mitä tekee meidän peppu edellä puuhun -neuloja? Saa päähänsä neuloa perinteiset harmaat villasukat, joihin tulee palmikkoa, jotka aloitetaan varpaista (koska langanmenekistä ei ole varmaa tietoa), ja sokerina pohjalla: mun pitäisi ensin itse kehrätä se sukkalanka tuolla uudenuutukaisella rukilla. Mutta mistäs tähän hätäään saisi aitoa pässinpökkimää, harmaata suomenlammasta? Tein toivioretken Brysselin lähellä sijaitsevaan Herba lana -puljuun, jossa olin käynyt kehräyskursseilla joskus vuonna 2006 ja josta saa myös ostaa villaa. Lähin löytynyt oli gotlanninlammasta, joka on kyllä harmaata, mutta kuitu on kaikkea muuta kuin kiharaa pehmeää suomenlammasta. Gotlanninlammas oli pitkää, suoraa, tankeaa kuitua joka käyttäytyi melkein kuin hius. Siihen piti saada aikamoinen kierre, ettei lanka alkanut purkautua, ja voitte kuvitella miten aloitteleva kehrääjä väänsi itkua sen kanssa taistellessaan.

Noh, nyt olen sitten käyttänyt kolme viimeistä viikkoa kehräämiseen, toisin sanoen kaikki liikenevä aika on mennyt rukin kanssa temutessa. Ihan kaikkea neljääsataa grammaa en ole ehtinyt kehrätä edes yksisäikeiseksi, jotain 20 grammaa on vielä jäljellä. Se ei määränä kuulosta kovin paljolta, mutta yritäpäs kehrätä kahtakymmentä grammaa; siinä kyllä vierähtää aikaa ihan mukavasti. Sen sijaan aloitin viime perjantaina varovaisen kertaamiskokeilun, että vihdoin pääsisin alkuun. Kolmisäikeisestä sukkalangasta en edes haaveile vielä, osittain siksi että siitä tulisi aivan kauheeta köyttä, mutta ensimmäinen pieni kaksisäikeinen vyyhti on kylppärissä roikkumassa. Jahka se nyt tuosta kuivuu, niin neulon pienen mallitilkun ja jatkan sitten sitä kertaamista. Ehkä tästä vielä päästään Sytykkiin mukaan eikä mätkähdetä mahalleen heti alkumetreillä, vaikka mä en mikään tanssija kyllä olekaan.

Sitten tästä seuraavastakin tulee kyllä syväluotaavampi postaus myöhemmin kunhan ehdin. Koko projekti ja varsinkin kehräämisen aloittaminen on kyllä koskenut johonkin sielun syvyyksiin ja pistänyt outoja ja vahvoja tunteita liikkeelle. Lyhyesti sanottuna: mun molemmat isoäidithän on vielä kehränneet, mutta äidin puolelta taito ei ole ilmeisesti siirtynyt yhdellekään tyttärelle. Isän puolelta taas on vielä elossa kaksi sisarusta, joista toinen on pahasti dementoitunut, mutta toista tätiäni haluaisin kyllä haastatella ja kysyä kaikkea mahdollista mitä hän vielä muistaa omasta ja koko perheen kehräämisestä silloin aikoinaan.

Sen mä vaan sanon, että mitä täällä nyt olen teemaa pyöritellyt mielessäni ja rukkia polkenut, niin taustamusiikki on ollut aikas synkeää, mutta mielestäni kuitenkin haasteen teemaan sopivaa. Tämä on kyllä kaikkien korvamatojen äiti ellei peräti isoäiti. Peltoniemen Hintriikan surumarssi on soinut useana eri versiona, ja olen myös katsellut siihen liittyviä tunnelmakuvia aina kuin mahdollista.

Tässäpä teillekin päivän piristeeksi erilaisia versioita biisistä. Nauttikaa! Mä lähden nyt ensin brunssille ja jatkan sitten kehräystä, kertaamista ja langan muuta käsittelyä, että saisin seuraavankin postauksen kasaan. Eikös tässä ollut taas sulateltavaa vähäksi aikaa?
Tapio Rautavaara
Liisa Tavi
Sielun veljien näkemys samasta asiasta.

Tuesday, August 25, 2009

Ujo

Minä olen niin ujo
etten nimeäni sano ensitreffeillä
Minä olen niin ujo
etten viereesi istu ensitreffeillä
En kädestä pidä
En silmiisi katso

Alivaltiosihteeri - Ujo


Hohhoijaa. Mitähän tässä voisi sanoa? Mää en sano mitään enkä selittele, mä jatkan tätä plökinpitoa niinku ei mitään.

Rupesin sitten tekemään neulegraffitteja, tai pikemminkin rupesin vihdoinkin ripustelemaan niitä ympäriinsä. Ensimmäinen/ensimmäiset oli semmoisia pieniä, pastellisävyisiä, litteitä, nopeasti valmistuvia ja muutenkin ihan liian simppeleitä. Hyvin pian se tavallinen anneveemäisyys pulpahti pintaan, ja sitten mä jo analysoinkin tätä touhua että jospa joskus edes kerran vois tehdä jotain hommaa niin että se ei vallan lähtis lapasesta. Tuskin on neulegraffitin perimmäinen idea, että työtä väkrätään yötä myöten loman loppumetreillä, se syö kerätolkulla lankaa ja sitten lopuksi joutuu kutakuinkin painimaan jonkun kukkaköynnöksen kanssa että saa sen kiinnitettyä paikoilleen. Heh. Tuskin on neulegraffitin perimmäinen idea niin, mutta jotenkin mun hommissa käy aina just silleen.

Eli tästä lähdettiin liikkeelle: Ujo pieni virkattu kukkanen Tampereen entisen pääpostin edessä. Ihan vaan muina henkilöinä muka kävelin siitä ohitse ja räpsin kuvia, ei tietenkään voinut pysähtyä ja ruveta oikein kunnolla kuvaamaan.





Tampereella oli kukkaisviikot hyvässä vauhdissa silloin kun näitä projekteja ripustelin paikoilleen. Lapsellisesti ajattelin, että kukkaisgraffiti ei ainakaan ärsytä ketään, joten toivoin näiden pysyvän paikoillaan edes yhtä kauan kuin mitä tekemiseen kului aikaa. No such luck.

Tähän köynnökseen väkräilin erilaisia kesäkukkia kuten päivänkakkaroita, lemmikkejä, sinikelloja, apilaa, harsokukkaa, ohdaketta ja mikähän se keltainen oli olevinaan, pietaryrtti tjsp.


Kiinnitys Tammerkosken yläjuoksulle aamun hiljaisina tunteina, ja kun iltapäivällä ajoin tästä autolla ohitse, niin luomus oli lähtenyt käveleen. Tiiä sitten oliko se ärsyttänyt vai ollut niin kaanis (hahhah) että jonkun oli se pitänyt välttämättä irrottaa, tai sitten jälkikäteen tuli mieleen että ehkä turvallisuussyistä kaiteeseen ei sais kiinnittää mitään, jos vaikka palomiehet joutuu onkimaan jonkun koskesta. Tiiä häntä.



Projektit sen kun suureni vaan. Eipä sitä olis osannut piskuisena ekaluokkalaisena kuvitella, että joskus kymmeniä vuosia myöhemmin virkkaisi vapaaehtoisesti sipulipussia, johon olisi mahtunut ehkä kokonaisen pellon sipulisato. Vihreää lankaa meni taas kerätolkulla, mikä ei meikäläisen varastotilannetta tietysti paljon auta. Reunaan kiinnitin kolmisenkymmentä erilaista kukkakuviota, ja nyt jo näppäränä tyttönä ennakoin kiinnitysongelmia. Siispä kuminauhaa peliin, ja valmis hame oli helppo pukea roskiksen ylle.


Roskishame Stockan vieressä:


Ei ehtinyt tämäkään työ kauaa paikoillaan vanhentua. Sama juttu kuin edellisellä eli iltapäivällä oli jo kadonnut.



Sen sijaan Mummon kammari vähän yllätti asiantuntemuksellaan kuten myös sillä ettei auringonkukka lähtenytkään heti liikenteeseen. Myönnän, kai mä sitten olin vähän ennakkoluuloinen, mutta kattokaa ny miten asiantuntevasti kammarin uutissivuilla kirjoitetaan graffiteista.




Kävin viime viikonloppuna Wienissä, ja vaikka mukana olikin Marjutin ja Ullaneuleen ansiokkaat lankakauppaohjeet, niin yhdessäkään kaupassa en käynyt eikä mukaan tarttunut yhtään uutta lankaa. (kuulen jo lukijoiden huokailevan - mitähän nyt on sattunut - onkohan se ihan lopullisesti vinksahtanut - onko mikään enää ennallaan.) Sen sijaan kylille jäi useampikin graffiti, vaikka ihan kaikkia en saanut valmiiksi vaikka niitä hotellissa väänsinkin aamupuolelle yötä.

Tampereen kokemusten ryydyttämänä tekaisin "Ultravox"-nimisen tuotoksen. Lyhyesti sanottuna Paavolla on vissiin jonkinlainen diili kameravalmistajien kanssa, sillä sinä aikana kun se on mulla ollut, olen ostanut jo neljä kameraa. Ihan kaikki niistä ei oo hajonnut, mut kaikenlaista on tapahtunut. No siis joka tapauksessa, uusimman jouduin ostamaan vaan paria päivää ennen reissua enkä oikein ollut vielä sinut sen säätöjen kanssa, joten kirkkaassa auringonvalossa otetuista kuvista ei erotu läheskään kaikki mitä pitäis. Teksti kuuluu siis "This means NOTHING to me", kuten Ultravox aikoinaan kiekui, ja sillä on tietty myös syvempi merkitys. Täytyy siis irrottautua näistä töistä jottei tuntuis niin pahalta jos niitä tärvellään tai irrotellaan. Tosin eihän se mua kauheesti pitäis heilauttaa, jos nää nyt sinne Wieniin jäivät, tuskin ramppaan siellä joka viikonloppu tarkistamassa josko ovat vielä paikoilaan.



Ultravox jäi Raatihuoneen vieressä olevaan puistoon odottelemaan josko Midge Ure vaikka pysähtyis lepuuttelemaan jalkojaan. Ja tässä vielä Vienna-video. Sniff. Ach, nuoruus.



Kun nyt kerran ruvettiin graffitteihin jotain muka-merkityksiä tunkemaan, niin seuraava projekti oli jonkinlainen itsestäänselvyys. "Freud"-graffiti Sigmund Freud -museon edessä. Yritin tietysti välttyä siltä, että joku siisteyspoliisi tulee ja irrottaa Suuren Taireteoksen ja räppää mulle vielä sakot siistin kaupungin tärvelemisestä, joten graffiti jäi työmaa-aitaan (näkyy kuvassa vasemmalla, pyörätelineiden yläpuolella).



Tässä kantavana ajatuksena oli musta pitsinen tai ainakin reikäinen päällikerros, jonka alta tunkeutuu kaikkea yllättävää niin kuin ihmisen alitajunnasta. Ei tosin ihan niin yllättävää kuten eräs neulova ystävä ehti jo epäillä tai yhtä shokeeraavaa kuin mitä pääkaupunkiseudulla on koettu taiteen nimissä. Eli tää mun versio on vielä ihan kesy.





Lisää enemmän tai vähemmän suoria viittauksia. Before sunrise -elokuva olis varmaan pitänyt katsoa sillä silmällä uudelleen, että olis kunnolla nähnyt ja muistanut, missä sitä oikein oli kuvattu. Praterissa me kyllä käytiin, mutta graffiti ei ollut silloin vielä valmis


Before sunset jäi siis Schwedenplatzille hotellin läheisyyteen:



"Oodi Hundertwasserille" ei sekään löytänyt ihan sellaista kiinnityspaikkaa, jota olin sille ajatellut.


Niinpä kun silmään osui ihan oikeita graffiteja Pyhän Ruprechtin kirkon lähellä, niin siihenhän mun piti sitten omani lisätä.




Gustav Klimtin maalauksista olen jo blogissa kirjoittanutkin aika pitkästi, ja vaikka tähän työhön ei tullutkaan niin paljon kultaa kuin taiteilija ehkä itse olisi käyttänyt, niin jotain sentään sain mielestäni vangittua hänen muoto- ja värimaailmastaan.


Hihi, eikä mitenkään turhan vaatimaton kiinnityspaikka: pädänks, Taidehistoriallisen museon eteen piti laittaa. No hyvä on, sen verran tulee myönnytyksiä että siinä oli taas sopivasti rakennustyömaa, jonka aitaan kehtasin ruveta hengentuotettani kiinnittämään.


Samalla reissulla tehtiin vielä pikapyrähdys Bratislavaan, ja vaikka ei jokiristeilyä tehtykään, niin kyllähän Tonavan rantaan piti päästä. Menomatkalla junassa neuloin vielä kauheella kiireellä "An der schönen blauen Donau" -graffitia,



Hups, tähän tulikin väärä kuva kuvapalvelusta. No ei se mitään, pysyypähän mielessä että Bratislavassa oltiin. Osuin siellä kaupungissa kuljeskellessa ihan sattumalta miniatyyritekstiilinäyttelyyn, jossa oli myös suomalaistöitä esillä, mutta se onkin sitten toinen tarina. Ehkä jo kesällä 2010 päästään sinne asti?

Friday, June 13, 2008

"Mä olen neulojan koira, lähes kankuri siis itsekin"



Hahaa, sainhan ainakin yhden kuvan kaivettua Noro-sukista. Paljon kiitoksia myös Paavo-onnitteluista kaikille tasapuolisesti! Mä yritän ehtiä palata niihin joskus ja kertoa vähän lisää, mutta Sahramille täytyy jo tässä vaiheessa sanoa että ootko sä asennuttanut mun kämppään webbikameran? Joskus ennenkin oot osunut niin naulan kantaan kommenteillasi, että ihan kuin olisit nähnyt tilanteen. Eli vastaus on että ei, en ehtinyt käydä lankavarastoa läpi ja todellakin paniikissa ahdoin kamaa säilytyslaatikoihin ja piiloon... ja silti nyt kun koira on ollut täällä seitsemisen viikkoa, niin kummasti se on päässyt niihin käsiksi. Ja että pirulainen on vielä niin kiinnostunutkin langoista! (ja puikoista, mittanauhoista, jopa neuloista, iiik) On kyllä poika osunut oikeaan perheeseen. Täällä kun on muutenkin varsinainen tottelevaisuuskoulutus kesken, niin kokeilin nyt sitäkin, saisko sille vedettyä Noro-polvarit jalkaan ilman että niistä tulee pitsisukat. Ihmeiden aika ei ole ohi! Mutta oon mä kans ikävä emäntä kun kuvaan koiraa ja hihittelen vaan sen hassua ilmettä.

"Mami, ethän tee mulle sukkia joululahjaksi? Tai ota ainakin paremmat mitat, jooksis?"
"Kaikilla muilla koirilla on ostovermeet, mä en halua pitää näitä kotona tehtyjä!"

Mutta hei, pistetääs vähän elämää tähänkin blogiin. Paavo julistaa kilpailun parhaasta kuvatekstistä ja palkinnoksi tulee joko jotain käsityöaiheista tai jos voittajalla on kissa tai koira, niin sitten katsotaan mistä ne vois tykätä. Kilpailuaika päättyy perjantaina 13.6. klo 13 ja kategorioita on kolme:
- mun mielestä tähän kuvaan sopivin teksti
- parhaiten 'Paavon suuhun' sopiva juttu ja
- kaikkien vastaajien kesken arvottu tuuripalkinto.

Lycka till ja palkinnot lähtee postiin sitten kun me tullaan Suomeen juhannuksen jälkeen. Ja nyt kommentoimaan, hopihopi!

Monday, June 09, 2008

Ihanaa tulla töihin lepäämään

Varoitus: tää on oikea megapostaus, joten ennen kuin aloitatte lukemisen, hakekaa jotain syötävää/juotavaa/hermoja vahvistavaa. K18-materiaalia on yritetty sensuroida niin että tän vois lukea ehkä 15-vuotiaatkin. Eläimiä ei ole tahallisesti vahingoitettu, ja päällisin puolin Paavokin on kunnossa. Henkisestä puolesta en tiedä. (ja sikäli mikäli ketään kiinnostaa, oma psyyke on kyllä saanut kolauksen. Alan itsekin epäillä, että minusta ei ole koiranomistajaksi.)

Luetteko muuten koskaan Hesarin koirablogeja? Mä huokailin jo tätä alkuperäistä postausta lukiessani että tuleekohan koskaan sellaista aikaa, että voisin sanoa, että ”olipahan harvinaisen tapahtumaköyhä kuukausi/viikko/päivä”. Että mitä siellä Paavolassa nyt taas on tapahtunut? Ei mitään erikoista, ihan vaan semmoinen tavallinen vuorokausi Paavo-mittapuulla mitattuna.

Perjantaina töistä lähtiessä satoi oikein reippaasti. Mulla on Paavon tulosta asti ollut mielessä, että joskus kun on aikaa, täytyis käydä ostamassa ainakin vettä pitävä takki, mielellään kokonainen sadeasu. Eihän siihen ole koskaan ollut aikaa, mutta nyt kun oli pakko, ajoin kotikunnassa olevaan pieneen retkeilyliikkeeseen ja tein nopean valinnan Goretex-takin kanssa. Kallis se kyllä oli, mutta minkäs teet, ei kastuminenkaan oo kivaa. Olin vielä niin iloinen kun takki on muutenkin niin siistin näköinen, että se päällä voisi mennä muuallekin kuin koirailemaan; väri vaan oli ehkä vähän turhan vaalea mut tykkäsin siitä niin että oli pakko ostaa. Sitten kipin kapin kotio, nopea koiranpissitys ja sen jälkeen Paavo autoon, että ehdittäisiin koirakouluunkin. Olin sen viimeviikkoisen verilöylyn jälkeen päättänyt, että tällä kertaa Paavo ei osallistuisi ryhmäkävelyyn, joka johtaa sinne koulutuspaikalle kun se villiintyy ihan mahdottomaksi juostessaan vapaana muiden kanssa. Sitten taas oman terveyden kannalta olis parempi jos en edes yrittäis pitää sitä hihnassa siinä tilanteessa. Tosiaan kun koiria poukkoilee joka suunnalta ja Paavo niiden perässä, niin siinä on vaarassa oma selkä, sormet (kun hihna kietoutuu niiden ympäri ja sitten nykäistään. Joo joo, on mulla hanskat mutta ei ne paljon auta), ja ylipäänsä alavartalo, kun koirat juoksee vauhdilla päin.

Eniveis, nyt satoi niin reippaasti, että kun sade ropisi takin huppuun, ei kerta kaikkiaan edes kuullut, mitä kurssin ohjaaja pyysi meitä tekemään. Kun vielä meidän normaali koulutuspaikka oli niin isojen lätäköiden alla, että koulutus oli lähinnä uimakoulua, niin annettiin aika nopeasti periksi ja lähdettiin tekemään isoa kiertoliikettä metsän halki takaisin autoille. Koiriahan sade ja kura ei haitannut, ei ainakaan Jachthund Paavoa, ja kun mä sitten sain taas ison, märän ja kuraisen paavonmuotoisen läntin siihen upouuteen takkiini, niin kypsähdin ja laskin sen juoksemaan vapaana.

Lopun varmaan arvaattekin. Jonkin aikaa se malttoi juosta kurssikavereiden kanssa mutta kun niistä ei ollut sille vastusta, se lähti taas omille teilleen. Kurssi oli alkanut klo 19, ja kun vielä satoi, niin metsässä oli siihen aikaan hämärää. Jossain vaan vilahteli valko-oranssi salama, mutta pian sekin hävisi näkyvistä. Muut kurssilaiset jäi vähän niin kuin kohteliaisuudesta vähäksi aikaa oottelemaan mun kanssa mut mä sanoin että menkää te vaan, turha täällä on koko porukan kastua. Paavo tulee sitten kun on saanut hommansa hoidettua, ehkä aamuun mennessä. Jäin sitten itse samoilemaan metsäaluetta eestaas ja Paavoa huudellen. Sen verran oli vielä huumorintajua jäljellä, että naureskelin olevani siinä kirkkaassa vihertävässä takissani kuin iso eksoottinen papukaija, joka kiljuu kovaa ja korkealta soidinhuutoaan ”Paaa-vooo, Paa-vooo, Paa-voo!”

Olin mennyt siinä ristiin rastiin useampaan kertaan ja koirasta ei ollut minkäänlaista havaintoa klo 20.30 mennessä. Aloin jo miettiä, pitäiskö mun siirtyä semmoiselle alueelle, jossa ei oltu sinä päivänä edes käyty, mutta päätin tehdä vielä yhden kierroksen samaa reittiä autolta koulutusalueelle, jota oltiin aiemmin illalla kävelty. Huutelen siinä taas Paavoa ja marssin reippaasti eteenpäin kurassa porskuttaen, ja yhtäkkiä katson alas jalkoihini. Polven vieressä tepsuttaa pieni märkä kurainen mutta iloinen Paavo. Ilme on sen näköinen, että onkos täällä muitakin Paavoja vai mitä sää siinä oikein huhuilet. Antoi ottaa itsensä kiinni, joten mentiin suorinta tietä autolle, mä kuivasin koiran parhaani mukaan mutta froteepyyhe tuli niin märäksi ja kuraiseksi, että auto sai aikamoisen roiskekasteen – siis sisäpuolelta.

Kotona koira suihkuun, perusteellinen kuivaus ja lämpöpuhallin sohvan viereen, ja sinnehän me uinahdettiin molemmat vaikka mun piti katsella BBC:ltä yks ohjelma tai ainakin uutiset. Herranjestas kun ei enää tiedä maailman menosta yhtään mitään kun ekojen uutisten aikaan ollaan aina iltalenkillä ja myöhempiä ei enää näe kun Höyhensaarten antenni ei oikein vastaanota lähetyksiä.

Lauantaiaamulle mulla oli suunnitelmissa mennä Ikeaan aamiaiselle – kuten useampana edellisenäkin lauantaina, mutta aina tulee jotain väliin. Olis vaan niin ihanaa kun sais eteensä tarjottimellisen aamiaistarpeita… ei oo mullakaan mitkään korkeat odotukset kun Ikean sämpylät ja kahvi ois suunnilleen unelmien täyttymys. Olin aatellut ottaa myös koiran valjaat mukaan samalle reissulle ja käydä lemmikkitarvikeliikkeessä ostamassa Paavolle uudet kuljettimet, kun se on näköjään saamassa kaljuja alueita rintaansa kun nää vanhat hiertää (tai siis kun koira vetää niin että valjaat hiertää).

Käytiin Paavon kanssa heti aamusta aikaisella puolipitkällä pissilenkillä ja tultiin sitten takaisin kotio. Sille iski taas leikkimoodi päälle, joten heitteli luunkompuroita ympäri olkkaria ja tuli sitten järsimään yhtä niistä sohvalle, jossa mä yritin vielä torkuskella. Sitten se rupesi ilmiselvästi kuuntelemaan jotakin ja päästi tasaisin väliajoin semmoisen varoittavan tai ihmettelevän VÖFF-äänen. Minä tietysti ihmettelemään ja komentamaan hiljaisuutta ja rupesin selvittämään, mistä tuommoinen säännöllisyys oikein johtuu.

Noh, juttu lähtee taas vähän rönsyilemään, koittakaa kestää. Alakerran asunto on siis ollut pitkään tyhjillään, kun siellä on jonkinasteinen homevaurio, eikä se ainakaan parane siitä että kun siellä ei asu kukaan, sitä ei myöskään lämmitetä eikä tuuleteta. No, tää koko talohan on ollut myynnissä jo pari vuotta (vuokraisäntä omistaa siis koko mörskän, jossa yhteensä viisi asuntoa) ja kiinteistönvälittäjä repii varmaan hiuksia päästään kun ei oo tässä ajassa saanut ketään nakitettua tekemään kauppoja. Tässä männäviikolla törmäsin just tähän välittäjään, joka sanoi muuttavansa tuohon alakerran asuntoon kunnes löytäisi itselleen uuden talon, hän kun oli myynyt omansa. Eikä se ilmeisesti muuttanut sinne yksin, vaan jonkun dooriksen kanssa. Tai ehkä se olikin hylje, mistä minä sen tiedän.

Nyt saatte ihan itse laskea yhteen yksi ja yksi. Pariskunta oli siis heittäytynyt lemmekkääksi heti aamutuimaan, ja kun heidän makuuhuoneessaan on vain kattoikkuna, jota pitää siis tuon homejutun vuoksi pitää auki, niin sieltähän kantautui ääniä taas mun avoimen tuuletusikkunan kautta tänne meidän olkkariin. Eli alakerrasta kuuluu rytmikäs hyljemäinen ääntely ”uuah, uuah, uuah”, Paavo vastaa niistä jokaiseen sanomalla aina väliin ”vöff, vöff, vöff”, ja minä vielä samassa rytmissä ”EIhh (hihihii), EIhh (hihihii), EIhh (hihihii)".

Oliskin jäänyt päivän tapahtumat tähän, niin olis ollut ihan hauska juttu. Vaanku ei.

Kahdeksan aikaan vääntäydyin ylös ja aloin valmistautua lähtöön niin että oisin heti yhdeksältä Ikeassa. Aattelin vielä kerran ottaa Paavon terassille ja yrittää tiristää siitä pissoja irti ettei täällä olis taas lätäköitä oottamassa kun tulisin kotio. Yölläkin oli taas pissattu keittiöön. Paavolla oli siis päällään perjantai-iltana kastuneet valjaat, jotka oli samalla löystyneet. Olin aatellut kiristää ne sopiviksi kun tullaan terassilta sisään ja ottaisin valjaat mukaani. Mr Murphy kyllä katselee näitä meidän touhuja ja pistää sormensa peliin heti kun tilaisuus tarjoutuu. Paavo nimittäin rupesi terassilla nyhtämään kukkia pensaasta, joka tunkee naapurista oksiaan meidän puolelle. Nykäisin kevyesti hihnasta, että tulepas pois sieltä ja anna naapurin sedän pensaan olla rauhassa, ja siitähän Paavo ei taas tykännyt. Se rupesi peruuttamaan, ja heti kun se sen teki, mä tiesin kuinka tässä tulee käymään. Eli koira peruutti ja möngersi itsensä irti niistä löystyneistä valjaista ja tietysti samalla kun pääsi irti, lähti taaksepäin niin vauhdilla että menetti tasapainonsa ja putosi terassin reunan yli naapurin puutarhaan. Tää on tapahtunut kerran aikaisemminkin, tää oli just se juttu josta monta viikkoa sitten sain isot itsesyytökset ja huonon omantunnon. Paavolle ei viimeksi käynyt kuinkaan, vaikka pudotusta on siis yhden asuinhuoneiston verran. Onneksi sillä puolella asuu eläkeläispariskunta, joka kuopsuttelee puutarhaansa ihan jatkuvasti, eli multa on pehmeää. Mutta eihän se nyt tarkoitus ole että koira putoaa parisen metriä, vaikka alusta olisi minkälainen.

Eli sinne meni taas niin että plotkahti. Ei vinkaissut maahan osuessaan, ei pudonnut vinosti eikä pahaan asentoon, lähti heti juoksemaan, ei siis näkynyt mitään sinänsä huolestuttavaa. Paitsi että tämän naapurin kaikki ikkunaluukut oli suljettu, ja piha itsessään on suojattu joka puolelta pari metriä korkealla rauta-aidalla, vaikkakin siinä kasvaa pensasaita ympärillä. Mun asunto on siis kerrosta ylempänä eikä mulla ole suoraa pääsyä tämän naapurin puolelle. Kävin tietysti soittamassa heidän ovikelloaan, mutta siellä oli ihan pimeää ja hiljaista; ne matkustaa aika usein viikonlopuksi pois kotoa. Jätin ovelle lapun että olkaa hyvä ja soittakaa mulle, samoin kuin parin muun naapurin postiluukkuun.

Mitäs seuraavaksi? Aattelin epätoivoissani, että ehkä sillä mun alakerran uudella naapurilla on avain, jolla pääsisi hänen puutarhastaan semmoiselle pienelle kujalle, joka taas kulkee sen puutarhan ohi, jossa Paavo ravasi ympyrää. Eli ei muuta kuin koputtelemaan asunnonvälittäjän ja hylkeen ovea, naama peruslukemilla. Ne oli ilmeisesti jo ehtineet nukahtaa uudelleen, sillä as.väl., joka sivumennen sanoen on salskea tummaihoinen mies, tuli ihan pöpperöisenä avaamaan ovea – oli sentään vetänyt kalsarit jalkaansa. No, hänellä ei kuulemma ollut sitä avainta, mutta lupasi soittaa vuokraisännälle ensi tilassa ja hankkia sen. Minä päästin suustani vuolaan litanian kiitoksia ja anteeksipyyntöjä ja tulin omaan kämppään miettimään tilannetta.

Soitin paikalliselle eläinambulanssifirmalle ja kysyin heiltä neuvoja. Selitin taas ummet ja lammet, ja setä siellä toisessa päässä sanoi ihan suoraan että hän ei ymmärrä miten koira on mennyt semmoiseen paikkaan, jonne päästäkseen tarvitsisi kiivetä parimetrisen aidan yli. Että osaako se sun koiras lentää, hahhah. Kerrankin en ollut itse vitsailutuulella vaan selitin parhaani mukaan että mun asunto on siis siinä vieressä ja ylempänä ja koira putosi vahingossa – ja onko se nyt oleellista että miten se tapahtui, oleellisempaa olis saada jonkinlaista apua, että tuleeko sitä heiltä vai soitanko mä palokunnan. Se se taas oliskin ollut varsinainen puheenaihe naapurustossa jos mä tänne oisin palomiehet soittanu. Sovittiin siis tämän animal rescue –sedän kanssa että koska tää ei ollut mikään kiireellinen tilanne – koira näytti ihan iloiselta juostessaan ja kuopiessaan naapurin sedän ruusupenkissä – niin he tulisivat sitten kun olisivat heittäneet kiireellisemmät keikat pois alta.

Siinä vaiheessa mä totesin, että nyt ei ole paljoakaan mitä mä voin itse tehdä. Oottelin toiveikkaana, että ehkä sittenkin tää eläkeläispariskunta on kotosalla mutta nukkuvat vaan pitkään. Heräävät varmaan kohta ja näkevät vieraan koiran pihallaan ja soittavat sitten mulle. Piha on niin hyvin aidattu, että Paavo ei pääsisi sieltä mihinkään. Oli siis parasta käyttää tilannetta hyväkseen eli mä tulin kotio ja rupesin siivoamaan. Se kun on semmoinen homma, josta ei oikein tuu mitään silloin kun tuo yksi huseeraa auttamassa. Välillä kävin terassilla juttelemassa Paavolle ja heittelemässä sille Frolicceja ja toivoin samalla, että se ei luulisi että aina naapurin puolelle hypätessään saisi Frolicceja palkakseen.

Sitten tulikin apu aika yllättävältä taholta. Tätä on taas vaikea selittää, kun tässä maassa nää asumismuodot on aika moninaisia. Kadun puolella on siis yhtenäinen julkisivu, talot rakennetaan vieri viereen ja seinä seinään kiinni, ja korttelin sisäpihan puolella on aika usein puutarha. No, tää kortteli missä mä asun on vieläkin mielenkiintoisempi, sillä ihan tän keskellä on muutama omakotitalo, joita ympäröi mielettömän iso puutarha. Yhdessä semmoisessa asuu kaksilapsinen perhe, jonka alle 10-vuotiaat pojat varsinkin tykkää Paavosta. Toinen niistä näki tai kuuli Paavon siellä heidän naapurinsa puutarhassa, huuteli mulle terassille että Madame, madame, minä haen meidän iskän. Iskä tuli ja selitti mulle, että tällä puutarhanomistajanaapurilla oli joskus villakoira, joka karkasi heidän puolelleen kun rauta-aita antoi yhdestä kohtaa sen verran periksi että sen alta pystyi ryömimään. He kokeilee, josko saisivat Paavoa ryömimään samasta kohdasta. Yrittivät, juttelivat, maiskuttelivat ja houkuttelivat, mutta Paavo ei mennyt vieraiden ihmisten luokse. Niinpä tää perhe päästi mut kulkemaan kadun puolelta sellaista ihanaa kapeaa kujaa pitkin heidän talonsa luokse (kauheet turvasysteemit muuten, mitähän aarteita niiden kämpässä oikein on?), ja sitten kun Paavo näki minut ja Frolicit, niin sitten se onneksi ymmärsi kiemurrella siitä aidan alitse vapauteen. Ou jee! Kiittelin tietysti perhettä ja mietin siinä samalla kuumeisesti, mitä hankkisin niille kiitokseksi. Täydellinen esimerkki tilanteesta "mitä annat heille joilla on jo kaikkea".

Tässä vaiheessa kello oli tietysti niin paljon että sen Ikea-aamiaisen sai suosiolla unohtaa. Muutenkin omat tarpeet oli työnnetty taka-alalle. Toin vaan Paavon kotio, halailin sitä, kokeilin aristaako se mitään kohtaa itsessään (ei, se oli ihan normaali reipas Paavali), annoin sille syötävää ja juotavaa ja pakkasin sen sitten autoon ja aattelin että nyt mennään suorinta tietä ostamaan ne uudet tiukemmat valjaat. Ajettiin autolla keskustaan, löydettiin onneksi helposti parkkipaikka ja mentiin sitten lemmikkieläinliikkeeseen, jossa kuulemma kuninkaallinen perhekin asioi. Hah! Sillä nyt ei ole mitään merkitystä ,mutta kun mä oon jo kiertänyt nää lähiseudun kaupat läpi eikä missään oo semmoisia pehmeämpiä valjaita, niin aattelin että mennään nyt sinne suurimpaan ja kauneimpaan, ehkä ne tietää mitä myyvät. Ja eikö mitä! Ensimmäinen kysymys oli että minkävärisiä te etsitte. Yritin taas selittää että tärkeintä on koiran turvallisuus ja mukavuus, ettei se pääsisi niistä karkuun eikä ne hiertäis mistään kohdasta. Väri olisi sitten se viimeinen kriteeri. Kaupan myyjä siis sovitti Paavolle erilaisia vermeitä ja sitten kun oli löydetty sopivat valjaat, mä sanoin että saiskos vielä näihin sopivan hihnan, kiitos. Ja sitten helvetti pääsi taas kerran irti. Myyjä päästää irti koirasta – mä olin luullut että kun se otti niin ammattimaisen otteen siihen sovitteluun ja jutteli koiralle niin kuin mua ei ois ollut olemassakaan, niin kai se nyt hoitaa homman loppuun asti. Myyjä taas ilmeisesti kuvitteli että mä oon ajatusta nopeampi, sillä se päästi välittömästi valjaista irti ja lähti hakemaan sitä hihnaa. Paavo huomasi tilaisuutensa tulleen, alkoi juosta ympäri kauppaa, väisteli meitä ihmisiä ja kävi natustelemassa esillä olevia herkkuja. Ovela strategia kyllä niiltä myyjiltäkin jättää kaikki avoimeksi ja koirien ulottuville. Niinpä me poistuttiin loppujen lopuksi kaupasta noin 70 euroa köyhempinä, tsippadiipaidaa. (Ja minä kun alun perin luulin että rahaa rupeisi jäämään säästöön kun en enää matkustelisi ja shoppailisi viikonloppuisin naapurimaissa. Hahhahaa, hyvä vitsi! On tosiaan mennyt kodin elektroniikkaa vähän uusiksi, sit tosiaan Goretex-takki ja parit tukevat ulkoilukengät.. sukkia, teepaitoja… mutta tää nyt ei varsinaisesti taas kuulu asiaan).

Sitten kun oltiin saatu peto taas köysiin, tehtiin sen kanssa tunnin kävelylenkki ihan ydinkeskustassa kuninkaanlinnan puistossa. Paavo vähän ihmetteli uutta lookiaan, mutta mulle sattui taas positiivinen yllätys: valjassettiin kuuluva hihna on kylläkin lyhyt, mutta jotenkin sen puolijäykkä tuntu auttoi Paavoa tajuamaan, millä etäisyydellä minä olen siitä eikä se enää kiskonut niin kauheasti. Tää on varmaan ohimenevä ilo, mutta nautitaan siitä nyt niin kauan kuin sitä kestää.

Keskustasta tultiin kotio ruokakaupan kautta, ja tää oli oikeastaan ensimmäinen kerta kun Paavo jäi autoon yksin odottamaan. Jätin ikkunat ihan vähän raolleen, mutta silti ne oli vetäneet huuruun kun *joku* tais siellä vähän höyrytä. Juoksin kaupan läpi niin nopeasti kuin pystyin, heittelin kärryihin kaikenlaista ryönää ja sitten osui silmiin vielä täydelliset kiitoslahjat niille naapurin pojille: pari pakkausta jalkapalloilijoiden keräilykortteja nyt kun on ne potkupallokisatkin käynnissä. Täytyy käydä huomenissa ujuttamassa ne naapurin postiluukkuun ja mukaan kiitoskortti Paavolta.

Tässä vaiheessa päivää oltiin sitten jo molemmat niin tööt, että mentiin päikkäreille, ja niiden jälkeen lähdettiin pariksi tunniksi puistoilemaan. Ai juu, jäi sanomatta että keskustassa yksi brittituristi heittäytyi juttusille ja kertoi että heillä oli aikoinaan bretoni, joka oli vielä 13-vuotiaana aivan pentumainen eikä rauhoittunut oikeastaan koskaan. Voi kun kiva. Puistossa sitten taas meitä tuli vastaan puolitoistavuotias bretonityttö – vapaana tietysti – ja Paavohan rakastui ihan ensisilmäyksellä. Törmättiin vielä toisellakin kierroksella ja Paveli oli ihan sen näköinen, että ’you are my long-lost love’. Harmi vaan ettei ollut kameraa mukana. Lenkin jälkeen koira oli taas niin kurainen ja saanut jotain mustaa mönjää jalkoihinsa, että se oli pakko taas pestä, ja kuivailun jälkeen kello olikin taas lähellä kuutta.

Että semmoinen oli yksi vuorokausi Paavon kanssa. Eikös sitä sanota että yksi ihmisen vuosi vastaa seitsemää koiran vuotta, mutta musta tuntuu että meillä se menee toisin päin. Mä vanhenen varmaan vuodessa seitsemän vuoden annoksen ellei kymmentä. Jos ei tässä kyydissä hiukset harmaannu niin ihme on.



K... KO... KOI...KOIR... KOI-RA-KOU-LUT-TA-JI-A
Mä löysin numeron.
Mami, kuinka puhelimella soitetaan?

Sunday, May 18, 2008

Paavo tuli. Kaikki muuttui.

Näin ne kuulkaa sitten asiat heittää häränpyllyä kun kissaihminen menee ja ottaa itselleen koiran. Kuukauden verran tässä on totuteltu toisiimme, Paavo ja minä, ja nyt on kai aika tehdä pieni katsaus tähän asti tapahtuneeseen.

Paavo on siis alkujaan Paco, Espanjankoirat-yhdistyksen nettisivuilta bongaamani koiruli. Katselin sitä kuukausitolkulla, ahdistelin kavereita Suomessa ja pidin palopuheita siitä miten onnelliseksi tämä tulisi kun pääsisi Suomen metsiin juoksentelemaan. Kukaan ei vaan oikin syttynyt ajatukselle, ja sitten omassa päässä alkoi pyöriä melkeinpä Pac(c)omielteeksi muodostunut tunne että tää haukku on saatava pois koiratarhalta. Mietin ja pyörittelin asiaa joka kantilta ja totesin, että ei se nyt pitäisi ihan mahdoton ajatus olla, jos vaikka pistäisin oman elämäni vähän uuteen malliin ja ottaisin koiran itselleni. Autokolarin jälkeen liikunta on jäänyt harmittavan vähälle, ja aina kun on otettu verikokeita, niin lääkäri vähän kovistelee kolesteroliarvoista. No, kokeillaanpa sitten mitä säännöllinen liikunta vaikuttaa asiaan.


Ja liikuntaa tässä tottavie saa! Me tehdään päivittäin 4-6 lenkkiä, yhteensä 3,5-5 tuntia. Koira ei tunnu väsyvän ollenkaan, mutta emännällä alkaa tehdä vähän tiukkaa kun nukkuminen jää kuuteen tuntiin ja siinäkin ajassa piti pahimmillaan herätä kuusi kertaa siivoilemaan tuotoksia lattialta. Syömiseenkään ei oikein ole mahdollisuuksia; ensimmäisen kuukauden aikana söin lounasta tasan kerran ja aamupalakerratkin taisi olla yhden käden sormilla laskettavissa. Niin että kaverit jos luette tätä, niin tää on syy miksi multa ei enää tule tekstareita eikä sähköposteja: en kerta kaikkiaan enää ehdi. Ennen kuljin työmatkat metrolla, jolloin sekä kävellessä että metrossa ehti naputella pitkiä viestejä. Nyt kuljen autolla, jotta ehdin käydä ruokatunnilla kotona, joten kännykkä olis muutenkin pannassa. Hah, sitten on vielä käynyt niin hassusti, että Paveli on varsin aikaansaava jässikkä, joten kännykkä on sanonut sopimuksensa irti. Samoin kamera hermostui ihan mitättömästä ja meni pimeeksi. Sohva on sylkenyt sisuksensa ulos ja verhot lensivät alas kiinnikkeistään.

Tässä vielä muutama kuva edes suunnilleen aikajärjestyksessä. Kävin siis itse hakemassa Paavalin kotiin Malagan lähellä sijaitsevalta koiratarhalta. Aurinkorannikon sää oli vähän vähemmän aurinkoinen tällä kertaa. Kattokaa mikä pilvikuvio, tuommoinen Voldemort näkyi taivaalla.


Koirahenkinen reissu kaikin puolin.





"Hei! Minä olen Paavo ja olen sinun Personal Trainerisi noin seuraavat kymmenen vuotta."



Tässä oli ensivaikutelma Pacosta. Sitä ei pätkän vertaa kiinnostanut, kuka oli sen ottanut ulos kopista ulkoilemaan; pääasia että pääsi jaloittelemaan. Hihna vaan soi kireänä, ja ensimmäisissä kuvissa ei näy oikeastaan muuta kuin koiran peppua. Jotenkin tää kuva toi mieleen Hesarin koirablogien Onni-koiran, joka sekin on tuotu Espanjasta. Onni on oikeastaan osasyy (siis positiivisessa mielessä) siihen, että mullekin tuli Paavo. Onnista on aina ollut niin kivoja kuvia poseeraamassa siellä sun täällä ja ennen kaikkea mukavia juttuja sen sopeutumisesta elämään Pohjolassa, että on todella harmi kun Onnin blogikirjoittelu loppuu.



No niin, poseeraas nyt niin kuin Onni! Onni aina katselee mietteliäänä horisonttiin.


Tai sitten voitais ottaa susta nätti kuva kun istut siinä kukkapuskan vieressä.

- Ai tälleen vai?
Ja jos lyhytkarvainen koira oli lenkin jälkeen näin rapaisessa kunnossa, niin entäs sitten ulkoiluttaja?




Ensimmäisellä yhteisellä lenkillä pääsin heti näkemään, että Paavolla on hermot kohdallaan. Ei hötkyillyt Harrikasta eikä hevosesta.


Tässä vielä lisää surusilmiä koiratarhalta, jonne päästyään koirilla on kuitenkin jo ihan hyvät oltavat. Täällä vaan odotellaan että se oikea ihminen löytää tiedot nettisivuilta ja pistää hösseliksi. Kerrataan vielä, siis Espanjankoirat.






Kuka tulee tarhalle?

Me ollaan sankareita kaikki kun oikein silmiin katsotaan.

Vaikka olenkin täällä koiratarhalla, niin silti jaksan hymyillä.

Kuka voi näitä katseita vastustaa?


Koiratarhan lähistöllä oli myös laukkarata. Ikuisesti potkin itseäni siitä syystä, että onnistuin lentokoneessa kuvia selatessani poistamaan sellaisen otoksen, jossa Paavo katselee pää kallellaan kieltotaulua, jossa koirilta evätään pääsy hevosradalle. Miksi ovet ei aukene meille, onko rotumme syytä tää?


Hullu akka. Juoksuttaa tämmöiseltä pieneltä tarhalla pidetyltä koirulilta jalat alta. Jos sais hetken hengähtää tässä viileillä kivilaatoilla.



- Paavo, katso, mamma löysi sulle tämmöisen hienon ja koristeellisen kepin noudettavaksi.
- Hyi, yök! Luuletko tosiaan että rupean tuon perässä juoksemaan? Pidä tyhmä homokeppis.




Suomen bretonikerhon sivuilta löytynyt rotumääritelmä kertoo, että kyseessä on "pieni, jalo, voimakas, hyvin elinvoimainen koira. Vankka, olematta raskas. Eloisa, ilme älykäs. Olemukseltaan kuin energiaa pursuava vankka ratsuhevonen." Tässä se mun ratsuhevonen on menossa turnajaisiin.



Paavon paratiisi. Läheisessä puistossa on isoja lampia, ja lintukoira Paavo seuraa jokaista uiskentelevaa/ lentävää / hautovaa /kävelevää tipua. Se istui liikkumatta ihailemassa tätäkin ankkaa, joten mulla oli hyvä tilaisuus ottaa...



tämmöinen yleiskuva lamm...




"Ehhehee, pääsinpäs yllättämään. Napsasin sitä pepusta."



Meitin lintukoira poseeraa jälleen.


Eiks oo vekkuli hampaidenpuhdistussiili? Paavokin säästeli sitä aikansa ennen kuin raaski pistellä poskeensa.


Siis kenen muun koira löytää ihan tavallisella päiväkävelyllä puistosta puulusikan? Tätä oli ilmeistä päätellen iii-ihana pureksia.


Paavo kävelee vetten päällä.

ja hetkeä myöhemmin - yllättäen uimasille joutuneena - pointtasi innolla että lammella olis enemmänkin kiinni uitavaa riistaa.


Vaan eipä sitä loputtomiin jaksaa Paavalikaan.


Onpas sopivasti mitoitettu kiviporras! Tässä on hyvä vilvoitella.



Siis näitsä mamma mistä toi jätkä kourii mua?


Sotkusta päätellen kivaa on ollut.


Paavo on semmoinen joviaali poika, sille ei yleensä mene herne nenään. Atomi saattaa joskus mennä, mutta se onkin taas eri juttu.


Ensimmäisiä hetkiä omassa kodissa. Ai mistä sen muistan? Noku olin ommellu tuommoisen koiranpedin, jossa täytteenä vanha sijauspatja. Meidän Pervo-Paavo työnsi päänsä pussilakanan sisään ja rupesi kauheesti tykkäämään siitä sijauspatjasta. Ei nyt laiteta siitä kuvia, mutta että kastroitu koira viittiikin sillain harrastaa...

"I can get no satisfaction." Mä kyllä yritin puhua Paavolle, että se ei ole yksi eikä kaksi rokkistaraa kun on kuollut etsiessään tyydytystä, ja eikös takavuosina joku englantilainen ministeri löytynyt jostain muovipussi päästään vähissä vaatteissa? Kai se sitten on niin että pieni hapenpuute lisää... köhköh... sanotaan nyt sitten vaikka että 'tuntemuksia'.



Ai että huonekasveihin ei saa pissata? No mistäs mä sen voin tietää, mä oon vaan villi ja vallaton espanjanpoika. (Tässä vaiheessa koiralle oli hyvin vahvana nimivaihtoehtona 'Valto'. Estoton luonnonlapsi, jota ei ole turhalla koulutuksella päästy pilaamaan.) Muita nimikandidaatteja oli mm. Alex (hampaat on ihan ulkoministeritasoa ja häntä on tuommoinen stubb), Eino (kas kun koira on monikielinen, niin olin varautunut komentamaan sitä tyyliin 'ei-no-ei-no'. Samaan sarjaan menee Aki ja Turo - Aquí eli 'tänne' oli suurin piirtein ainoa komento josta meillä oli alussa edes jonkinlainen yksimielisyys. Yhtenäkin aamuna koira pääsi vapaaksi puistossa, ja mä siellä sitten huutelin ja jodlasin aikani 'Akii, akii' ja odotin koko ajan että jostain löytyy myös Turo. Viimeisin nimijohdannainen on ollut Olavi, kas kun puhuttelen koiraa joskus myös Paavolaiseksi. Alun perin piti laittaa tänne blogiin oikein nimikilpailukin; oiskos vielä jotain ehdotuksia?



Yksi viimeisimmistä puistossa otetuista kuvista. Reisilihaksia on tullut kummasti lisää. Kaiken kaikkiaan tää kuvaa hyvin koiran yleisolemusta: Piunggg! Kuin viritetty jousi. Aina valmiina singahtamaan sinne missä tapahtuu.



Demolition-Paavo auttaa kaikissa kodin remonttihommissa. Tai jos ei muuten auta, niin ainakin tarvetta sille remontille. Tässä hajotetaan yhdessä vanhaa käytöstä poistettua kaasugrilliä, joka pitäisi roudata pois terassilta. Mä sahaan sitä pikkuhiljaa rautasahalla pienemmiksi kappaleiksi, ja Paavo huolehtii puuosien ja sadepeitteen loppukäsittelystä.



Mitä siinä hosut sen kameran kanssa, mennään jo!




Tässä vielä lista (lähinnä omaksi muistiavuksi) sanoista, jotka Paavo joko jo osaa tai ainakin opettelee kovasti.

alas
tule
(Aquí)
seis
istu
maahan
paikka
odota
hi-taas-ti (rappuja kävellessä tai vaikeassa maastossa)
tässä raja, ei tule
Paavo oottaa, Anne tulee
autoon, hop
kierrä
pis-pis
kak-kak
kukkuu (koira nousee takajaloilleen ja kurkottaa jonnekin)
hyssss
nenä pois (ei tää yleensä kerjää ruokapöydästä mitään, mut joskus näin käy. Tai sitten kuono on roskiksessa tms.)
irti
anna olla (jätä se lenkillä löytämäsi nenäliina syömättä, kiitos)
höpsis (ei tartte haukkua silityslautaa, -rautaa tai keittiötikkaita)
pahasti... valmis (remmi on kietoutunut johonkin, odota sen aikaa että selvittelen sen)
sauma (tuuppa edes käymään housujen sivusauman kohdalla ja lopeta se jumalaton kiskominen, niin saatat saada namia)




Heh, ja koska tämä on edelleen nimellisesti neuleblogi, niin loppuun vielä erittäin hatara aasinsilta: Noron sukkalangasta tehdyt polvisukat on vihdoin valmiit. Eipä tässä ole juuri ehtinyt neuloskelemaan, paitsi muutamana iltana ja viikonloppuna sillain että istun koiran seurana tyhjän naapuriasunnon puutarhassa. Piha on aidattu ja turvallinen, mutta ilmeisesti se tuo koiran mieleen tarhaolosuhteet, koska se ei halua olla siellä yksin. Niinpä minä sitten istun kiviportailla sukankutimen kanssa ja katselen kun koira juoksee tyhjän vesipullon perässä. Ihan samanlainen meininki kuin pikkulasten kanssa: "Katto mua, katto mitä mä teen! Älä ota sitä tyhmää sukankudinta käsiisi, vaan katto kun mä hyppään ja juoksen ja taklaan! Katto mua! Katto!" Ihme ettei puikot katkenneet, sillä koira tosiaan kävi välillä näyttämässä, mitä mieltä se oli mun neulomisesta. Tai sitten Noro-lanka tuoksuu ihan vastustamattomalta, mutta joka tapauksessa mulla oli vaikeuksia estää koiraa pureskelemasta sekä neuletta että puikkoja. Ja nyt kun sukat on valmiit, vieläkin se jaksaa juosta reuhottaa niiden perässä.

Niin ja kulttuuri on saapunut Ähtäriin: ostin vihdoin ja viimein kamerakännykän, ja siellä olis nyt sitten kuva valmiista polvisukista. Nyt on vaan semmoinen ongelma, ettei oo taas piuhaa jolla vois siirtää kuvat tietsikalle, ja koska taas seuraavan kerran tulee tilaisuus lähteä ostoksille, siitä ei ole mitään takeita. En tosiaankaan osannut arvata, että koiranhoito on näin täydellistä kokopäivähommaa. Aamuviidestä painetaan iltakymmeneen-yhteentoista, ja siinä välilläkin on 1-2 pissaherätystä ja painiottelua. Väsy! Nälkä!