Monday, June 09, 2008

Ihanaa tulla töihin lepäämään

Varoitus: tää on oikea megapostaus, joten ennen kuin aloitatte lukemisen, hakekaa jotain syötävää/juotavaa/hermoja vahvistavaa. K18-materiaalia on yritetty sensuroida niin että tän vois lukea ehkä 15-vuotiaatkin. Eläimiä ei ole tahallisesti vahingoitettu, ja päällisin puolin Paavokin on kunnossa. Henkisestä puolesta en tiedä. (ja sikäli mikäli ketään kiinnostaa, oma psyyke on kyllä saanut kolauksen. Alan itsekin epäillä, että minusta ei ole koiranomistajaksi.)

Luetteko muuten koskaan Hesarin koirablogeja? Mä huokailin jo tätä alkuperäistä postausta lukiessani että tuleekohan koskaan sellaista aikaa, että voisin sanoa, että ”olipahan harvinaisen tapahtumaköyhä kuukausi/viikko/päivä”. Että mitä siellä Paavolassa nyt taas on tapahtunut? Ei mitään erikoista, ihan vaan semmoinen tavallinen vuorokausi Paavo-mittapuulla mitattuna.

Perjantaina töistä lähtiessä satoi oikein reippaasti. Mulla on Paavon tulosta asti ollut mielessä, että joskus kun on aikaa, täytyis käydä ostamassa ainakin vettä pitävä takki, mielellään kokonainen sadeasu. Eihän siihen ole koskaan ollut aikaa, mutta nyt kun oli pakko, ajoin kotikunnassa olevaan pieneen retkeilyliikkeeseen ja tein nopean valinnan Goretex-takin kanssa. Kallis se kyllä oli, mutta minkäs teet, ei kastuminenkaan oo kivaa. Olin vielä niin iloinen kun takki on muutenkin niin siistin näköinen, että se päällä voisi mennä muuallekin kuin koirailemaan; väri vaan oli ehkä vähän turhan vaalea mut tykkäsin siitä niin että oli pakko ostaa. Sitten kipin kapin kotio, nopea koiranpissitys ja sen jälkeen Paavo autoon, että ehdittäisiin koirakouluunkin. Olin sen viimeviikkoisen verilöylyn jälkeen päättänyt, että tällä kertaa Paavo ei osallistuisi ryhmäkävelyyn, joka johtaa sinne koulutuspaikalle kun se villiintyy ihan mahdottomaksi juostessaan vapaana muiden kanssa. Sitten taas oman terveyden kannalta olis parempi jos en edes yrittäis pitää sitä hihnassa siinä tilanteessa. Tosiaan kun koiria poukkoilee joka suunnalta ja Paavo niiden perässä, niin siinä on vaarassa oma selkä, sormet (kun hihna kietoutuu niiden ympäri ja sitten nykäistään. Joo joo, on mulla hanskat mutta ei ne paljon auta), ja ylipäänsä alavartalo, kun koirat juoksee vauhdilla päin.

Eniveis, nyt satoi niin reippaasti, että kun sade ropisi takin huppuun, ei kerta kaikkiaan edes kuullut, mitä kurssin ohjaaja pyysi meitä tekemään. Kun vielä meidän normaali koulutuspaikka oli niin isojen lätäköiden alla, että koulutus oli lähinnä uimakoulua, niin annettiin aika nopeasti periksi ja lähdettiin tekemään isoa kiertoliikettä metsän halki takaisin autoille. Koiriahan sade ja kura ei haitannut, ei ainakaan Jachthund Paavoa, ja kun mä sitten sain taas ison, märän ja kuraisen paavonmuotoisen läntin siihen upouuteen takkiini, niin kypsähdin ja laskin sen juoksemaan vapaana.

Lopun varmaan arvaattekin. Jonkin aikaa se malttoi juosta kurssikavereiden kanssa mutta kun niistä ei ollut sille vastusta, se lähti taas omille teilleen. Kurssi oli alkanut klo 19, ja kun vielä satoi, niin metsässä oli siihen aikaan hämärää. Jossain vaan vilahteli valko-oranssi salama, mutta pian sekin hävisi näkyvistä. Muut kurssilaiset jäi vähän niin kuin kohteliaisuudesta vähäksi aikaa oottelemaan mun kanssa mut mä sanoin että menkää te vaan, turha täällä on koko porukan kastua. Paavo tulee sitten kun on saanut hommansa hoidettua, ehkä aamuun mennessä. Jäin sitten itse samoilemaan metsäaluetta eestaas ja Paavoa huudellen. Sen verran oli vielä huumorintajua jäljellä, että naureskelin olevani siinä kirkkaassa vihertävässä takissani kuin iso eksoottinen papukaija, joka kiljuu kovaa ja korkealta soidinhuutoaan ”Paaa-vooo, Paa-vooo, Paa-voo!”

Olin mennyt siinä ristiin rastiin useampaan kertaan ja koirasta ei ollut minkäänlaista havaintoa klo 20.30 mennessä. Aloin jo miettiä, pitäiskö mun siirtyä semmoiselle alueelle, jossa ei oltu sinä päivänä edes käyty, mutta päätin tehdä vielä yhden kierroksen samaa reittiä autolta koulutusalueelle, jota oltiin aiemmin illalla kävelty. Huutelen siinä taas Paavoa ja marssin reippaasti eteenpäin kurassa porskuttaen, ja yhtäkkiä katson alas jalkoihini. Polven vieressä tepsuttaa pieni märkä kurainen mutta iloinen Paavo. Ilme on sen näköinen, että onkos täällä muitakin Paavoja vai mitä sää siinä oikein huhuilet. Antoi ottaa itsensä kiinni, joten mentiin suorinta tietä autolle, mä kuivasin koiran parhaani mukaan mutta froteepyyhe tuli niin märäksi ja kuraiseksi, että auto sai aikamoisen roiskekasteen – siis sisäpuolelta.

Kotona koira suihkuun, perusteellinen kuivaus ja lämpöpuhallin sohvan viereen, ja sinnehän me uinahdettiin molemmat vaikka mun piti katsella BBC:ltä yks ohjelma tai ainakin uutiset. Herranjestas kun ei enää tiedä maailman menosta yhtään mitään kun ekojen uutisten aikaan ollaan aina iltalenkillä ja myöhempiä ei enää näe kun Höyhensaarten antenni ei oikein vastaanota lähetyksiä.

Lauantaiaamulle mulla oli suunnitelmissa mennä Ikeaan aamiaiselle – kuten useampana edellisenäkin lauantaina, mutta aina tulee jotain väliin. Olis vaan niin ihanaa kun sais eteensä tarjottimellisen aamiaistarpeita… ei oo mullakaan mitkään korkeat odotukset kun Ikean sämpylät ja kahvi ois suunnilleen unelmien täyttymys. Olin aatellut ottaa myös koiran valjaat mukaan samalle reissulle ja käydä lemmikkitarvikeliikkeessä ostamassa Paavolle uudet kuljettimet, kun se on näköjään saamassa kaljuja alueita rintaansa kun nää vanhat hiertää (tai siis kun koira vetää niin että valjaat hiertää).

Käytiin Paavon kanssa heti aamusta aikaisella puolipitkällä pissilenkillä ja tultiin sitten takaisin kotio. Sille iski taas leikkimoodi päälle, joten heitteli luunkompuroita ympäri olkkaria ja tuli sitten järsimään yhtä niistä sohvalle, jossa mä yritin vielä torkuskella. Sitten se rupesi ilmiselvästi kuuntelemaan jotakin ja päästi tasaisin väliajoin semmoisen varoittavan tai ihmettelevän VÖFF-äänen. Minä tietysti ihmettelemään ja komentamaan hiljaisuutta ja rupesin selvittämään, mistä tuommoinen säännöllisyys oikein johtuu.

Noh, juttu lähtee taas vähän rönsyilemään, koittakaa kestää. Alakerran asunto on siis ollut pitkään tyhjillään, kun siellä on jonkinasteinen homevaurio, eikä se ainakaan parane siitä että kun siellä ei asu kukaan, sitä ei myöskään lämmitetä eikä tuuleteta. No, tää koko talohan on ollut myynnissä jo pari vuotta (vuokraisäntä omistaa siis koko mörskän, jossa yhteensä viisi asuntoa) ja kiinteistönvälittäjä repii varmaan hiuksia päästään kun ei oo tässä ajassa saanut ketään nakitettua tekemään kauppoja. Tässä männäviikolla törmäsin just tähän välittäjään, joka sanoi muuttavansa tuohon alakerran asuntoon kunnes löytäisi itselleen uuden talon, hän kun oli myynyt omansa. Eikä se ilmeisesti muuttanut sinne yksin, vaan jonkun dooriksen kanssa. Tai ehkä se olikin hylje, mistä minä sen tiedän.

Nyt saatte ihan itse laskea yhteen yksi ja yksi. Pariskunta oli siis heittäytynyt lemmekkääksi heti aamutuimaan, ja kun heidän makuuhuoneessaan on vain kattoikkuna, jota pitää siis tuon homejutun vuoksi pitää auki, niin sieltähän kantautui ääniä taas mun avoimen tuuletusikkunan kautta tänne meidän olkkariin. Eli alakerrasta kuuluu rytmikäs hyljemäinen ääntely ”uuah, uuah, uuah”, Paavo vastaa niistä jokaiseen sanomalla aina väliin ”vöff, vöff, vöff”, ja minä vielä samassa rytmissä ”EIhh (hihihii), EIhh (hihihii), EIhh (hihihii)".

Oliskin jäänyt päivän tapahtumat tähän, niin olis ollut ihan hauska juttu. Vaanku ei.

Kahdeksan aikaan vääntäydyin ylös ja aloin valmistautua lähtöön niin että oisin heti yhdeksältä Ikeassa. Aattelin vielä kerran ottaa Paavon terassille ja yrittää tiristää siitä pissoja irti ettei täällä olis taas lätäköitä oottamassa kun tulisin kotio. Yölläkin oli taas pissattu keittiöön. Paavolla oli siis päällään perjantai-iltana kastuneet valjaat, jotka oli samalla löystyneet. Olin aatellut kiristää ne sopiviksi kun tullaan terassilta sisään ja ottaisin valjaat mukaani. Mr Murphy kyllä katselee näitä meidän touhuja ja pistää sormensa peliin heti kun tilaisuus tarjoutuu. Paavo nimittäin rupesi terassilla nyhtämään kukkia pensaasta, joka tunkee naapurista oksiaan meidän puolelle. Nykäisin kevyesti hihnasta, että tulepas pois sieltä ja anna naapurin sedän pensaan olla rauhassa, ja siitähän Paavo ei taas tykännyt. Se rupesi peruuttamaan, ja heti kun se sen teki, mä tiesin kuinka tässä tulee käymään. Eli koira peruutti ja möngersi itsensä irti niistä löystyneistä valjaista ja tietysti samalla kun pääsi irti, lähti taaksepäin niin vauhdilla että menetti tasapainonsa ja putosi terassin reunan yli naapurin puutarhaan. Tää on tapahtunut kerran aikaisemminkin, tää oli just se juttu josta monta viikkoa sitten sain isot itsesyytökset ja huonon omantunnon. Paavolle ei viimeksi käynyt kuinkaan, vaikka pudotusta on siis yhden asuinhuoneiston verran. Onneksi sillä puolella asuu eläkeläispariskunta, joka kuopsuttelee puutarhaansa ihan jatkuvasti, eli multa on pehmeää. Mutta eihän se nyt tarkoitus ole että koira putoaa parisen metriä, vaikka alusta olisi minkälainen.

Eli sinne meni taas niin että plotkahti. Ei vinkaissut maahan osuessaan, ei pudonnut vinosti eikä pahaan asentoon, lähti heti juoksemaan, ei siis näkynyt mitään sinänsä huolestuttavaa. Paitsi että tämän naapurin kaikki ikkunaluukut oli suljettu, ja piha itsessään on suojattu joka puolelta pari metriä korkealla rauta-aidalla, vaikkakin siinä kasvaa pensasaita ympärillä. Mun asunto on siis kerrosta ylempänä eikä mulla ole suoraa pääsyä tämän naapurin puolelle. Kävin tietysti soittamassa heidän ovikelloaan, mutta siellä oli ihan pimeää ja hiljaista; ne matkustaa aika usein viikonlopuksi pois kotoa. Jätin ovelle lapun että olkaa hyvä ja soittakaa mulle, samoin kuin parin muun naapurin postiluukkuun.

Mitäs seuraavaksi? Aattelin epätoivoissani, että ehkä sillä mun alakerran uudella naapurilla on avain, jolla pääsisi hänen puutarhastaan semmoiselle pienelle kujalle, joka taas kulkee sen puutarhan ohi, jossa Paavo ravasi ympyrää. Eli ei muuta kuin koputtelemaan asunnonvälittäjän ja hylkeen ovea, naama peruslukemilla. Ne oli ilmeisesti jo ehtineet nukahtaa uudelleen, sillä as.väl., joka sivumennen sanoen on salskea tummaihoinen mies, tuli ihan pöpperöisenä avaamaan ovea – oli sentään vetänyt kalsarit jalkaansa. No, hänellä ei kuulemma ollut sitä avainta, mutta lupasi soittaa vuokraisännälle ensi tilassa ja hankkia sen. Minä päästin suustani vuolaan litanian kiitoksia ja anteeksipyyntöjä ja tulin omaan kämppään miettimään tilannetta.

Soitin paikalliselle eläinambulanssifirmalle ja kysyin heiltä neuvoja. Selitin taas ummet ja lammet, ja setä siellä toisessa päässä sanoi ihan suoraan että hän ei ymmärrä miten koira on mennyt semmoiseen paikkaan, jonne päästäkseen tarvitsisi kiivetä parimetrisen aidan yli. Että osaako se sun koiras lentää, hahhah. Kerrankin en ollut itse vitsailutuulella vaan selitin parhaani mukaan että mun asunto on siis siinä vieressä ja ylempänä ja koira putosi vahingossa – ja onko se nyt oleellista että miten se tapahtui, oleellisempaa olis saada jonkinlaista apua, että tuleeko sitä heiltä vai soitanko mä palokunnan. Se se taas oliskin ollut varsinainen puheenaihe naapurustossa jos mä tänne oisin palomiehet soittanu. Sovittiin siis tämän animal rescue –sedän kanssa että koska tää ei ollut mikään kiireellinen tilanne – koira näytti ihan iloiselta juostessaan ja kuopiessaan naapurin sedän ruusupenkissä – niin he tulisivat sitten kun olisivat heittäneet kiireellisemmät keikat pois alta.

Siinä vaiheessa mä totesin, että nyt ei ole paljoakaan mitä mä voin itse tehdä. Oottelin toiveikkaana, että ehkä sittenkin tää eläkeläispariskunta on kotosalla mutta nukkuvat vaan pitkään. Heräävät varmaan kohta ja näkevät vieraan koiran pihallaan ja soittavat sitten mulle. Piha on niin hyvin aidattu, että Paavo ei pääsisi sieltä mihinkään. Oli siis parasta käyttää tilannetta hyväkseen eli mä tulin kotio ja rupesin siivoamaan. Se kun on semmoinen homma, josta ei oikein tuu mitään silloin kun tuo yksi huseeraa auttamassa. Välillä kävin terassilla juttelemassa Paavolle ja heittelemässä sille Frolicceja ja toivoin samalla, että se ei luulisi että aina naapurin puolelle hypätessään saisi Frolicceja palkakseen.

Sitten tulikin apu aika yllättävältä taholta. Tätä on taas vaikea selittää, kun tässä maassa nää asumismuodot on aika moninaisia. Kadun puolella on siis yhtenäinen julkisivu, talot rakennetaan vieri viereen ja seinä seinään kiinni, ja korttelin sisäpihan puolella on aika usein puutarha. No, tää kortteli missä mä asun on vieläkin mielenkiintoisempi, sillä ihan tän keskellä on muutama omakotitalo, joita ympäröi mielettömän iso puutarha. Yhdessä semmoisessa asuu kaksilapsinen perhe, jonka alle 10-vuotiaat pojat varsinkin tykkää Paavosta. Toinen niistä näki tai kuuli Paavon siellä heidän naapurinsa puutarhassa, huuteli mulle terassille että Madame, madame, minä haen meidän iskän. Iskä tuli ja selitti mulle, että tällä puutarhanomistajanaapurilla oli joskus villakoira, joka karkasi heidän puolelleen kun rauta-aita antoi yhdestä kohtaa sen verran periksi että sen alta pystyi ryömimään. He kokeilee, josko saisivat Paavoa ryömimään samasta kohdasta. Yrittivät, juttelivat, maiskuttelivat ja houkuttelivat, mutta Paavo ei mennyt vieraiden ihmisten luokse. Niinpä tää perhe päästi mut kulkemaan kadun puolelta sellaista ihanaa kapeaa kujaa pitkin heidän talonsa luokse (kauheet turvasysteemit muuten, mitähän aarteita niiden kämpässä oikein on?), ja sitten kun Paavo näki minut ja Frolicit, niin sitten se onneksi ymmärsi kiemurrella siitä aidan alitse vapauteen. Ou jee! Kiittelin tietysti perhettä ja mietin siinä samalla kuumeisesti, mitä hankkisin niille kiitokseksi. Täydellinen esimerkki tilanteesta "mitä annat heille joilla on jo kaikkea".

Tässä vaiheessa kello oli tietysti niin paljon että sen Ikea-aamiaisen sai suosiolla unohtaa. Muutenkin omat tarpeet oli työnnetty taka-alalle. Toin vaan Paavon kotio, halailin sitä, kokeilin aristaako se mitään kohtaa itsessään (ei, se oli ihan normaali reipas Paavali), annoin sille syötävää ja juotavaa ja pakkasin sen sitten autoon ja aattelin että nyt mennään suorinta tietä ostamaan ne uudet tiukemmat valjaat. Ajettiin autolla keskustaan, löydettiin onneksi helposti parkkipaikka ja mentiin sitten lemmikkieläinliikkeeseen, jossa kuulemma kuninkaallinen perhekin asioi. Hah! Sillä nyt ei ole mitään merkitystä ,mutta kun mä oon jo kiertänyt nää lähiseudun kaupat läpi eikä missään oo semmoisia pehmeämpiä valjaita, niin aattelin että mennään nyt sinne suurimpaan ja kauneimpaan, ehkä ne tietää mitä myyvät. Ja eikö mitä! Ensimmäinen kysymys oli että minkävärisiä te etsitte. Yritin taas selittää että tärkeintä on koiran turvallisuus ja mukavuus, ettei se pääsisi niistä karkuun eikä ne hiertäis mistään kohdasta. Väri olisi sitten se viimeinen kriteeri. Kaupan myyjä siis sovitti Paavolle erilaisia vermeitä ja sitten kun oli löydetty sopivat valjaat, mä sanoin että saiskos vielä näihin sopivan hihnan, kiitos. Ja sitten helvetti pääsi taas kerran irti. Myyjä päästää irti koirasta – mä olin luullut että kun se otti niin ammattimaisen otteen siihen sovitteluun ja jutteli koiralle niin kuin mua ei ois ollut olemassakaan, niin kai se nyt hoitaa homman loppuun asti. Myyjä taas ilmeisesti kuvitteli että mä oon ajatusta nopeampi, sillä se päästi välittömästi valjaista irti ja lähti hakemaan sitä hihnaa. Paavo huomasi tilaisuutensa tulleen, alkoi juosta ympäri kauppaa, väisteli meitä ihmisiä ja kävi natustelemassa esillä olevia herkkuja. Ovela strategia kyllä niiltä myyjiltäkin jättää kaikki avoimeksi ja koirien ulottuville. Niinpä me poistuttiin loppujen lopuksi kaupasta noin 70 euroa köyhempinä, tsippadiipaidaa. (Ja minä kun alun perin luulin että rahaa rupeisi jäämään säästöön kun en enää matkustelisi ja shoppailisi viikonloppuisin naapurimaissa. Hahhahaa, hyvä vitsi! On tosiaan mennyt kodin elektroniikkaa vähän uusiksi, sit tosiaan Goretex-takki ja parit tukevat ulkoilukengät.. sukkia, teepaitoja… mutta tää nyt ei varsinaisesti taas kuulu asiaan).

Sitten kun oltiin saatu peto taas köysiin, tehtiin sen kanssa tunnin kävelylenkki ihan ydinkeskustassa kuninkaanlinnan puistossa. Paavo vähän ihmetteli uutta lookiaan, mutta mulle sattui taas positiivinen yllätys: valjassettiin kuuluva hihna on kylläkin lyhyt, mutta jotenkin sen puolijäykkä tuntu auttoi Paavoa tajuamaan, millä etäisyydellä minä olen siitä eikä se enää kiskonut niin kauheasti. Tää on varmaan ohimenevä ilo, mutta nautitaan siitä nyt niin kauan kuin sitä kestää.

Keskustasta tultiin kotio ruokakaupan kautta, ja tää oli oikeastaan ensimmäinen kerta kun Paavo jäi autoon yksin odottamaan. Jätin ikkunat ihan vähän raolleen, mutta silti ne oli vetäneet huuruun kun *joku* tais siellä vähän höyrytä. Juoksin kaupan läpi niin nopeasti kuin pystyin, heittelin kärryihin kaikenlaista ryönää ja sitten osui silmiin vielä täydelliset kiitoslahjat niille naapurin pojille: pari pakkausta jalkapalloilijoiden keräilykortteja nyt kun on ne potkupallokisatkin käynnissä. Täytyy käydä huomenissa ujuttamassa ne naapurin postiluukkuun ja mukaan kiitoskortti Paavolta.

Tässä vaiheessa päivää oltiin sitten jo molemmat niin tööt, että mentiin päikkäreille, ja niiden jälkeen lähdettiin pariksi tunniksi puistoilemaan. Ai juu, jäi sanomatta että keskustassa yksi brittituristi heittäytyi juttusille ja kertoi että heillä oli aikoinaan bretoni, joka oli vielä 13-vuotiaana aivan pentumainen eikä rauhoittunut oikeastaan koskaan. Voi kun kiva. Puistossa sitten taas meitä tuli vastaan puolitoistavuotias bretonityttö – vapaana tietysti – ja Paavohan rakastui ihan ensisilmäyksellä. Törmättiin vielä toisellakin kierroksella ja Paveli oli ihan sen näköinen, että ’you are my long-lost love’. Harmi vaan ettei ollut kameraa mukana. Lenkin jälkeen koira oli taas niin kurainen ja saanut jotain mustaa mönjää jalkoihinsa, että se oli pakko taas pestä, ja kuivailun jälkeen kello olikin taas lähellä kuutta.

Että semmoinen oli yksi vuorokausi Paavon kanssa. Eikös sitä sanota että yksi ihmisen vuosi vastaa seitsemää koiran vuotta, mutta musta tuntuu että meillä se menee toisin päin. Mä vanhenen varmaan vuodessa seitsemän vuoden annoksen ellei kymmentä. Jos ei tässä kyydissä hiukset harmaannu niin ihme on.



K... KO... KOI...KOIR... KOI-RA-KOU-LUT-TA-JI-A
Mä löysin numeron.
Mami, kuinka puhelimella soitetaan?

7 comments:

Villasatu said...

Vauhdikasta on teidän elämänne, et sä ainakaan ikävystymään pääse. Voin mä kuvitella sen hiusten repimisen tapahtumahetkellä mutta näin kerrottuna toi on hillittömän hauskaa luettavaa. Kokeile parin vuoden kuluttua lukea itsekin, sit se naurattaa sua kans.

Joku rauniokoiratoiminta tai haku tai vastaava vois olla Paavon mielestä kivaa (ja niissä on se plussa että koirat on ihan raatoväsyneitä treenien jälkeen)

Mustikka said...

Ihanan karmee päivä sulla ja Paavolla :)

Mari said...

Vaihda Paavo vanhaan kissaan... :) Onks teilläpäin niitä koirien päiväkoteja? Josko sen veis joskus yhdeksi lauantaiksi sinne ja saisit... tuota... vapaapäivän.

Kyllä mä muuten uskon että se siitä vielä tavoille oppii - voihan se olla loppuikänsä leikkisä vaikka lakkaakin tuhoamasta tavaroita :)

Villasukka said...

Voi jee ;D Kyllä mun katzikaiset taitaa ollakin ihan rauhallista porukkaa... Tai ne eivät ole ikinä päässeet tarpeeksi julkisille paikoille rellestämään.

Päivikki said...

Meidän riiviön tolkuton vetäminen saatiin aisoihin ottamalla kuristuspanta muutamaksi kuukaudeksi käyttöön. Nykyään koira kulkee kauniisti hihnan ja kaulapannan kanssa. Liivit meillä piti unohtaa kokonaan, kun riiviö on selvästikin Houdinin sukua ja vääntäytyi hetkessä niistä pois.
Kuristuspanta kuulostaa kauheammalta kuin on. Ja ainakin meillä se toimi erinomaisesti.

Koiran kanssa ei tylsää hetkeä olekaan, vai mitä!!!

Arianwen said...

I see you have your dog! He is lovely!

Anonymous said...

ei..hän ei ole tullut takaisin..mutta odotan..