Iisakin kirkko ja Hintriikan sukat

Huhhuh! Olipahan projekti!

Meinasi itsellekin tulla uskonpuute, sillä jo langan kehräys tähän projektiin otti koville, saati sitten että siitä olisi pitänyt vielä neuloakin jotakin. Muistaakseni marraskuun alkupuolella sain vihdoin kaikki 400 grammaa gotlanninlammasta kehrättyä; tässä projektikuvia siitä vaiheesta.




Sitten olisi voinut ruveta neulomaan. Siirrymme seliseli-vaiheeseen. Ensinnäkin täällä oli tarkoitus järjestää hyväntekeväisyyshuutokauppa teemalla Knitting against Aids, ja tottakai mä olin pistänyt lusikkani siihenkin soppaan. Niinpä just silloin kun olis jo kovasti pitänyt neuloa sytykkiä tai ainakin suunnitella jotakin, niin minätyttö posotin vaan menemään erilaisia hyväntekeväisyyskaulaliinoja. Eikä mun elämä olis entisensä ellei sekin suunnitelma olis mennyt plörinäksi: oli muutenkin aivan hirveä syksy töiden puolesta, ja just silloin kun olisi ollut päätapahtuman aika, niin meitsi se vaan kökki töissä eikä päässyt edes ajoissa kotio, saati sitten mihinkään huutokauppaan huiveinensa. Noh, eiköhän sama tempaus järjestetä tänäkin vuonna, vien sinne sitten kottikärryllisen huutokaupattavaa.

Toinen selitys on sitten se, että muillakin rintamilla on vähän suunnitelmat menneet pieleen tai ainakin uusiksi. Odottelin uusia huonekaluja aika pitkään, muuttolaatikot oli pinottuina eri puolille olohuonetta, ja suurin osa niistä sisälsi joko (neule)kirjoja tai lankaa tai sitten molempia. Ei vaan ollut kirjahyllyä, mihin niitä olisi voinut nostella. Yksi tavarantoimitus meni jo aiemmin pieleen; toisella kertaa sentään onnisti. Sen jälkeen menikin taas aikas monta viikkoa kun availin laatikoita, imuroin kirjat yksi kerrallaan ennen kuin laitoin ne hyllyyn, ja sitten piti vielä löytää joku säilytyspaikka samassa laatikossa olleille langoille. Jotenkin niiden seireenikutsu tuppasi viemään mennessään, mutta onneksi sentään sain muutaman kirjan napattua selailtavaksi kun muistin niissä olevan kivoja palmikkomalleja.

Marraskuussa kävi vielä sitten niin onnettomasti, että Sanni-koira joutui puistossa oikein kunnolla toisen koiran hampaisiin. Käytiin eläinlääkärissä aina muutaman päivän välein, putsailin haavaa, puin koiralle erilaisia paita- ja sidevirityksiä ettei se saisi likaa haavaan eikä toisaalta revittyä haavaa aukikaan. Aika turha toivo molempien suhteen. Yli kuusi viikkoa siinä loppujen lopuksi meni, ja kaikki liikenevä aika kului tosiaan joko haavan putsailuun tai sitten erotuomarina toimimiseen, kun liikunnan määrää piti vähentää ja koirat alkoi olla ihan pitelemättömiä kotioloissa.

Kah, sitten tuli joululoma, jolloin vihdoin piti päästä rauhassa neulomaan - ja pääsinhän minä, heti kun olin ottanut tuttavan koirat vähäksi aikaa hoitoon.

Niin että 27.12. vihdoin lähti Hintriikka-sukat syntymään. Tadaa:


Eihän nämä valmistuneet Sytyckin aikataulun mukaisesti, mutta kyllä mä nyt kaikkeni yritin saadakseni ne valmiiksi edes tähän sunnuntaihin mennessä. Töihin palattiin 3.1., jolloin tilanne oli tämä:


ja siitä sitten pikkuhiljaa kohti kerien loppua:






Eiku hups, olihan niitä sentään kaksi. Koska sukassa on paljon palmikkoa - no hei, sehän oli se mun alkuperäinen haastekin - niin varsi vetää aika paljon kasaan. Säätelin sukan kokonaisleveyttä lisäämällä ja kaventamalla nurjia silmukoita, mutta noi perusjutskat pysyy samoina. Ei näissä paljon ollut ennakkosuunnitelmaa tehtynä eikä mulla ollut minkäänlaista käsitystä langanmenekistä, joten valitsin muutaman perusmallin jotka ehdottomasti halusin näihin sukkiin ja säveltelin sitten loput matkan varrella. Eteen halusin oxo-palmikon, josta on kiittäminen edelliseen postauksen kommentin jättänyttä Raijaa. Toivoin sen O-osuuden muistuttavan niistä Hintriikan maisemista ja suonsilmäkkeistä. Samoin koko sukan pituudelta kulkeva pystyraita symbolisoi pitkospuita, ja vaikka se ei näistä kuvista näykään (täytyy ottaa vielä lisää päivänvalossa), niin kärjessä on myös pieni sydänkuvio ja sitten on tosiaan myös ne ristit. Pohkeen kohdalle tein baijerilaistyylistä lainatun levennyksen, jossa silmukat muodostavat verkkokuvion.

Toivottavasti en kuulosta liian mahtipontiselta kun sanon, että kaikkinensa tämä projekti sai kyllä miettimään niin omaa elämää kuin aiempia sukupolviakin. Olkoon vaan klishee, mutta kun molemmat isoäitini ovat aikanaan eläneet kovan elämän ja joutuneet ansaitsemaan lisätienestejä kehräämällä, niin siinä iltoja istuessani ja kehrätessäni he pyörivät pakostakin mielessä melkein koko ajan. Mitä siitä tulisi, jos itse olisin joutunut samaan tilanteeseen? Ei näillä taidoilla ketään elätettäisi, ei edes itseään puhumattakaan kasvavasta lapsilaumasta. Isän puolelta on vielä elossa yksi tädeistäni, jota oli tarkoitus haastatella kehräämisestä, lampaanhoidosta ja kaikesta mitä hän nyt vielä reippaasti yli kahdeksankymppisenä muistaa vanhoista ajoista. Heitä oli aikoinaan neljä sisarusta ja äitinsä, jotka kaikki kuulemma kehräsivät - harmi vaan että kun äitini välityksellä olin etukäteen pyytänyt että hän kirjoittaisi ylös oikeastaan kaiken asiaan liittyvän mitä vaan suinkin muistaa, niin vastaus oli ollut lähinnä tuhahdus ja toteamus, että mitä niitä vanhoja asioita kaivelee. Vaan pitäisi tädinkin se tietää että jos mä samaan sukuun kerran kuulun, niin meillä ei ole tapana antaa periksi - jos mua tämä kehruuasia kiinnostaa, niin vielä mä sen selvitän... ihan niin kuin tämän sukkaprojektinkin.

Ja koska olen ollut vähän puolueellinen ja esitellyt enemmän Paavon kuvia kuin tän toisen tärpästikkelin, niin tässä vielä ihan oikeesti mitenkään suunnittelematon ja järjestelemätön Sanni-poseeraus. Sannin meille tulosta on kohta kulunut tasan vuosi, ja vaikka se on hassu ja ihmisläheinen pieni koiratyttö, niin ei sitä kyllä millään valtaisilla järjen lahjoilla ole siunattu, anteeks vaan. Istumaan se on oppinut, muttei sitten oikein mitään muuta. Ei anna tassua, ei mene maahan. Paitsi näiden sukkien viereen. No, jos ei noita tule itse pidettyä, niin annetaan sitten koirien retuutusleluksi.