Ei tartte taaskaan ihmetellä, miksei käsityöt oikein edisty, ja vaikka edistyiskin ja jotain tulisi vahingossa valmiiksikin, joku ei ole ihmisten aikaan kotosalla niitä kuvaamassa. Anne painaa saparo suorana paikasta toiseen - kuuden päivän lomakin näytti tältä:
Helatorstaina lähdin sika-aikaisella lennolla kohti Tamperetta. Suunnitelmaan kuului muutaman tunnin välilasku Kööpenhaminassa, että ehtisi käydä kylillä kattomassa paria juttua ja ehkä vähän lankashoppaamassa. Suunnitelma sinänsä oli oikein hyvä. Laskeuduttiin klo 8.30, ja jo yhdeksän pintaan olin junassa matkalla kohti keskustaa. Tosin kovin oli hiljaista joka puolella, mut mä vaan aattelin että kylmyys ja sade ne vaan autioitti katukuvaa. Aattelin mennä
Illumiin aamiaiselle, mutta koukkasinkin ensin
Sommerfuglenin kautta. Kas kummaa, ovi olikin kiinni - eipä ollut tullut mieleenkään, että Tanskassa vietettäisiin myös helatorstaita. Kiersin kuitenkin vielä varmuuden vuoksi parin muun lankakaupan kautta, mutta
Strikkeboden ja
Uldstedet olivat molemmat tukevasti säpissä.
Lämpötila huiteli jossain 7-8 asteessa, satoi alijäähtynyttä vettä ja sitten vielä kaiken kukkuraksi mulla oli mukana ainoastaan 1000 kruunun (noin 137 €) seteli, kun belgialaisessa pankissa ei sattunut olemaan muuta. En siis viittinyt mennä edes kahvilaan ilahduttamaan tarjoilijapoikaa ja tyhjentämään heidän vaihtokassaansa heti aamutuimaan. Kaipa ne eurojakin ois ottaneet, mutta mua xx-harmitti sen verran että palasin takaisin lentokentälle ja asetuin erääseen sopukkaan virkkaamaan.
Tämmöisen vaaleanpunaisen ihanuuden kuvasin kuitenkin kaupungilla jossain näyteikkunassa. Tikapuulankaakin oli käytetty neuleen yksityiskohdissa.
Torstaina iltapäivällä saavuin siis Tampereelle ja ehdin just ja just saada äiskältä viimeisimmät kissanhuolto-ohjeet. Äiskä lähti itse muutamaksi päiväksi Ruotsiin ja Wiltsu jäi mun vastuulle. Mä olin tietysti innoissani, kissa puolestaan ei niinkään. Torstai-ilta kului sitten pienessä paniikissa. Perjantaina piti mennä teatteriin, ja pukeutumiskoodina oli 80-luku. Mun piti pääsiäisenä Suomessa käydessä etsiä yksi autenttinen 80-luvun pusero, mutta silloin olin niin kipeä etten jaksanut kiivetä vintille penkomaan. Nyt oli siis pakko, ja siellä penkoessa tuli vastaan kymmeniä vanhoja neuleita, joita en vaan ole raaskinut heittää pois. Osan olen tietysti heivannut tässä vuosien varrella ja siskontyttökin valkkasi osan itselleen, mutta vieläkin oli jäljellä ehkä viitisenkymmentä luomusta. Haluatteko nähdä? Roudasin ne vintiltä alakertaan ja otin kuvia, vaikkakaan niistä ei tullut kovin hyviä kun alkuperäinen tarkoitus oli etsiä sitä yhtä tiettyä sieltä joukosta eikä käyttää aikaa näiden kaikkien kanssa temmeltämiseen.
Kaivattu pusero löytyi ja sain sen pesukoneeseenkiin ihan kunnialla, mutta mitenköhän se oli siellä vintillä ollessaan jotenkin kutistunut? Elävästi muistan miten väljä tää oli aikoinaan; pääntiekin oli niin suuri että valahti olkapäältä toiselle, ja lepakkohihat tuntui nimensä mukaiselta. Vaan eipä lepattaneet enää! Kumma juttu. Alun perin mun oli tarkoitus ommella ittelleni myös haaremihousut, mutta kun torstai-illan aikana ei tullut semmoisten kaavoja vastaan vanhoja Burda-lehtiä selatessa, niin annoin sitten suosiolla periksi. Olin sentään kaivanut esiin kapean mintunvihreän pitsihuivin, joka oli tarkoitus vääntää rusetille, sekä samansävyiset muoviset korvakorut - niiden 80-lukulaisuus saisi riittää. (ja auts miten kipeää teki kun tunkesin ne korvikset korviini! Ihme ettei senaikaiset muovitapit ja painavat korvakorut venyttäneet reikiä olkapäille asti.)
Perjantain aamupäivä kului kaupungilla asuun sopivia kenkiä etsien. Oli tarkoitus löytää semmoiset, joita voisi kuvitella käyttävänsä muulloinkin kuin vain teatterikeikalla. Kaupungilta löytyi mm. kirkkaanvihreät lakeriavokkaat, joiden korkokin olis ollut 80-luvun malleja toistava, mutta päädyin sitten kuitenkin näihin. Purkkarit, joissa on rusetteja, mitä muuta sitä ihminen voi toivoa? Kun vielä seuralaiselle kaivettiin kaapista esiin vaalea spencer-jakku, jonka hihat voi kääriä kyynärpäihin, ynnä vielä vaaleat kengät à la Bryan Ferry, niin puvustus alkoi olla valmis. Mutta mihin on hävinnyt mun neonpinkki solmio? Se olis ollut Sonni Roketin asuun ihan omiaan. Olin saanut tungettua iltapäivään vielä kampaamokäynninkin, joten ei kissa kyllä kauheesti saanut hoitoa ja huomiota sen perjantaipäivän aikana. - Kampaaja tosin meinas myöhästyttää mut ihan väkisin teatterista. Värjäysproseduuri aloitettiin klo 15.30 ja vielä viiden aikaan mä istuin väri päässä odottamassa - sitä ei siis oltu huuhdottu pois eikä hiuksia leikattu vielä yhtään. Teatterinäytös alkaisi klo 19 ja multa menisi noin 20-25 minuuttia yhteen suuntaan kun kävisin kotona, plus sitten mitä kuluisi aikaa vaatteiden vaihtoon ja sotamaalauksen tekemiseen. Laskeskelin siis että varttia vaille kuusi mun viimeistään pitäisi päästä lähtemään, ja vielä viittä vaille kuusi kampaaja tyrkytti peiliä mun käsiin ja kehotti katsomaan, miltä niska näytti, olinko tyytyväinen. Ilmeisesti se näki mun naamasta että nyt ei oo kaikki kohdallaan ja rupesi kyselemään, olisinko halunnut jotain erilaista. Minä siihen jotain että se on nyt aivan sama minkälainen se on niskasta tai edestä tai keskeltä, mutta mun täytyy nyt mennä etten myöhästy teatterista. Harmittaa, mä käyttäydyin kyllä tosi tökerösti siinä tilanteessa mutta minkäs teet, alkoi pelottaa että myöhästyn tiatterista. Jätin siinä hötäkässä käsityönikin kampaajan pöydälle. Hyvä etten rynninyt sieltä ulos se suojakappa liehuen.
Perjantai-iltana oli siis vuorossa ensimmäinen kulttuuripläjäys,
Vuonna 85 -musikaali. Piti vielä olla erikoisnäytös, johon tosiaan oli yleisönkin tarkoitus pukeutua ajan henkeen. Alun perin lipun hintaan piti kuulua alku- ja väliaikadrinkki, mutta ne olivatkin muuttuneet iltapalaksi. En tiedä, oisko pohjien ottaminen asiaa auttanut, mutta mun täytyy kyllä sanoa etten todellakaan päässyt oikeaan tunnelmaan. Ihmetellen kuuntelin takana olevan seurueen älämölöä, välihuutoja ja taputuksia. Joo, musiikki (Eput, Juice, Popeda) oli hyvää ja Alabama house band piti hommaa kasassa, mutta käsikirjoitus oli aikas onneton. Pikemminkin oli käynyt niin päin, että taustamusiikista oli kaivettu esiin kaikki mahdolliset henkilöhahmot (Komisario Peppone) ja yritetty muka kehittää tarina samoista aineksista (jolta varastettiin sukset; voi miten hauskaa). Ei pojat, ei musikaalia näin tehdä. Hälytyskellojen olis pitänyt soida siinä vaiheessa kun osuin katselemaan videoita harjoituksista tuolta TTT:n sivujen kautta. Kohdassa "29 viikkoa ensi-iltaan" Antti Seppä leikkii soittavansa kitaraa, ja ohjaajan älyvapaa käkätys peittää kaiken muun alleen. Esityksen vitsit oli kutakuinkin
tätä tasoa - ilmeisesti Suokas ei pysty riisumaan Terhonaattorin viittaa (sukkaa?) edes silloin kun on tekevinään muita hommia.
Okei, ei se nyt kauttaaltaan ihan surkea ollut mutta yhtä hyvin olisin kotona voinut kuunnella manserockia kotona levyiltä - se musikaaliosuus ei tuonut oikeastaan mitään lisäarvoa. Missä oli juoni? Where was the beef? Enkä näköjään ole ainoa, joka on jäänyt jotain kaipaamaan:
arvostelu Aamulehden teemasivuilla. Hyvä sinänsä, että suurin osa yleisöstä näytti viihtyvän, ja esityksen jälkeen alkaneet bileet sai ainakin hyvän alun.
Kun sitten yöllä kotiuduttiin, Wiltsu oli tullut saunan ikkunasta ulos ja oli pihalla taksia vastassa. Kai se ihmetteli, että ei tässä yleensä ole yksin joutunut menemään nukkumaan. Lisää ihmettelemistä tuli sitten lauantaina, kun pakattiin kamat autoon, lyötiin kissa valjaisiin ja ajettiin ekaa kertaa mökille. Kyllä Wilma ainakin venematkan muisti vielä viime kesästä: heti kun tultiin rantaan ja kova tuuli osui nenään järveltä, Wilma meinasi lähteä samantien takaisin. Automatka sujui ihan mallikkaasti ja kyllä venematkakin sitten, kun alkujännitys haihtui. Ainoastaan siirtymät laiturilta veneeseen aiheuttaa pientä sydämentykytystä ja rimpuilua, mutta kyllä se sitten rauhoittuu kun saa itse kävellä veneessä mihin haluaa eikä ole kukaan nostelemassa - eihän sitä tiedä vaikka pudottaisivat järveen vahingossa tai tahallaan.
Mökillä on aina kylmempää kuin kaupungissa ja metsästä löytyy lunta vielä pitkälle kevääseen. Nytkin narsissit kukki vielä ihan parhaimmillaan:
Sunnuntaina iltapäivästä palattiin sitten Tampesteriin. Ihailtavan innokkaat paikalliset neulojat suostuivat taas järkkäämään ylimääräisen miitingin, kun mä olin just missannut keskiviikon vakitapaamisen. Istuttiin Amurin Helmessä ja syötiin perinteisiä herkkuja. Kivaa oli, kuten aina, ja mä vaan jaksan suitsuttaa kiitoksia siitä että jengi viittii tulla paikalle vaikka heilläkin oli just ollu tapaaminen saman viikon tiistaina Hervannassa, keskiviikkona Stockmannilla ja sunnuntaina tosiaan Amurissa. Ihme jos ei kotiväki rupea jossain vaiheessa epäilemään näitä selityksiä - "heippa, mä meen taas neuletapaamiseen".
Maanantaina ehdin jo luulla, että äitimuori oli kolkattu tai kännykkä varastettu, kun siltä tuli ensin aamukahdeksalta viesti, että hän odotteli Turun satamassa bussia Tampereelle. Lupasi kysyä kuskilta, milloin piti olla perillä ja tekstata mulle sitten tarkan ajankohdan että osaisin tulla vastaan. Tekstaria ei koskaan kuulunut, seurasi pelkkä hiljaisuus, ja kun mä sitten soittelin kymmenen aikaan perään ja kyselin sitä aikataulua, niin kukaan ei vastannut kännykkään. Vaan olihan sille selitys: muori oli nukahtanut bussiin eikä muka kuullut kännykän soimista. (Juu, me ollaan hyvähermoista ja sikeäunista sakkia.)
Äiskä saapui sitten yllättävän nopeasti Tampereen keskustaan, mä lähdin sitä siinä kiireessä autolla hakemaan, ja päätettiin mennä kahville kun kummallakin oli jäänyt aamupala vähän huonolle. Parkkeerasin auton oikein tyylikkäästi taskuparkkiin, hain siihen pysäköintiaikaa automaatista ja sitten mentiin Sokoksen kahvioon. Vaan - jumankekka - kun tultiin takaisin, mulla oli tuulilasissa sakkolappu. Olivat lykänneet siihen kohtaan tilapäisen pysäköintikiellon, jota en todellakaan ollut huomannut...eikä moni muukaan, sillä sekä mun edessä että takana oli autoja. En tosin ruvennut sen kummemmin tutkimaan, olivatko muutkin saaneet sakkoja vai olinko mä ainoana onnistunut samaan tiketin. Suivaannuin siitä sen verran, että mentiin äiskän kanssa viereiseen kenkäkauppaan ja ostaa hujautettiin molemmille kengät. Mikä voisikaan kohottaa mielialaa paremmin?
Loppuosa maanantaipäivästä kului pikkuhommeleita kehitellen ja kamaa eestaas kuljetellen: kengät suutariin, se unohtunut käsityö kampaajalta, kissanhiekkaa kaupasta ja mitä siinä nyt sitten olikin. Illalla halusin mennä elokuviin katsomaan
The Queenin, jonka olin missannut jo viime syksynä Brysselissä (kas kun en tiennyt joutuvani auto-onnettomuuteen) ja sitten kevättalvella Tampereella (tuli ensi-iltaan just ennen kuin olin palaamassa Belgiaan ja oli siinä vähän muuta hurlumheitä sen verran ettei elokuva ollut ihan päällimmäisenä mielessä). Nyt se näköjään vielä meni Tampereella viimeisiä päiviä, ja sinnehän mä sitten rynnistin. Paitti että myöhästyin bussista. Hyvä etten joutunut liftaamaan.
Ja kuten aina, viimeiselle lomapäivälle eli tiistaille oli sitten kehitelty kaikkein tiukin aikataulu. Pujottelin pingotusraudat Mondnacht-huivin sakaroihin ja jätin Vilmahilman iloksi huivin pingottumaan lattialle. Enhän mä pysty siltä mitään kieltämään, edellisinäkin päivinä se oli vetänyt päiväunet huiviin kietoutuneena eikä mikään muu lanka innosta sitä tarpomaan niin tehokkaasti kuin Kidsilk Haze. Meidän maatiaiskissa ymmärtää kyllä laadun päälle. Kissa jäi siis karvastamaan huivia, mä lähdin hakemaan yhdet kengät suutarista ja vein taas toiset tilalle. (Jotenkin on semmoinen tunne, että pidän Tampereella aika monta kenkäkauppiasta ja suutaria leivänsyrjässä kiinni.) Siitä matka jatkui kangaskauppaan, josta etsin vuorikangasta Clapotis-kuosiseen neulelaukkuun (löytyikin), kirjakauppaan (mukaan lähti Katja Kallion uutuus lentokonelukemiseksi), lankakauppaan (en kerro vaikka kiduttaisitte), luontaistuoteliikkeeseen (missä osa mulle myydyistä pakkauksista oli täysin tyhjiä. Huomasin asian vasta seuraavana päivänä ja soitin sinne ja ne sanoi että voi-voi kun varastetaan niin paljon niin heillä on aika paljon tyhjiä pakkauksia hyllyssä mutta kyllä myyjän pitäisi ne aina tsekata kun ollaan kassalla. Eipä tsekannut, eikä ittelle tullut mieleenkään.), ja vielä lehtilukusaliin Burdasta kaavoja piirtämään. Taas täytyy kehua Tamperetta: siellä on lehtilukusalissa iso pöytä, jonka päällä on hyvä piirtää isojakin kaavaosia, ja sitten sieltä saa vielä ilmaista kaavapaperiakin! Jee! - Tulikohan siinä mainittua kaikki touhuilut? Lopputuloksena oli kuitenkin joka suuntaan pullisteleva matkalaukku, jonka fiksu ihminen olisi pakannut valmiiksi ennen keskiviikkoaamun aikaista paluulentoa. Vaan ehei, en minä. Mentiin vielä äiskän kanssa illalla teatteriin katsomaan
Seela Sella seisaallaan. Se olikin huomattavasti parempi kuin se 85-juttu - tai sitten omat odotukset ei olleet yhtä korkealla, jolloin tämä yllätti positiivisesti. Esitys kiertää ympäri Suomea, joten ei tarvitse edes lähteä Tampereelle sitä katsomaan. Täällä se taas oli ollut niin suosittu, että esityskerrat oli moninkertaistettu.
Siinä se "loma" sitten hurahtikin ohitse. Koskahan mä oppisin oikein lepäämään? Keskiviikkoaamuna otin aikaisimman mahdollisen lennon yhdellä välipompulla Tukholmassa, ja enkös pöljä onnistunut hukkaamaan kalenterini sillä välillä. Sen muistan, että Tukholma-Bryssel-välillä kalenteri vielä oli mulla mutta sen jälkeen se hävisi. Tietenkään siellä ei ollut mun omaa nimeä tai osoitetta, mutta muutama käyntikortti ja tässä reissun varrella kertyneitä yhteystietoja - eli jos teihin otetaan yhteyttä ja kysellään, kenen vois olla tämmöinen turkoosikantinen OAJ:n kalenteri, niin huutakaa HEP ja antakaa mun yhteystiedot, jooksis? (tietty oon kysellyt myös löytötavaratoimistoista, mutta ongelmana on se, että jos se on jäänyt lentokoneessa istuintaskuun eikä sitä oo otettu Brysselissä talteen, niin sen jälkeen se on voinut lentää vaikka mihin. Kuulemma tavarat toimitetaan aina laskeutumismaan löytötavaratstoon, ja mistäs minä tiedän mihin se kone täältä on lentänyt, vaikka Dagestaniaan. Harlmittaa taas kerran.)
