"Mä olen neulojan koira, lähes kankuri siis itsekin"

Hahaa, sainhan ainakin yhden kuvan kaivettua Noro-sukista. Paljon kiitoksia myös Paavo-onnitteluista kaikille tasapuolisesti! Mä yritän ehtiä palata niihin joskus ja kertoa vähän lisää, mutta Sahramille täytyy jo tässä vaiheessa sanoa että ootko sä asennuttanut mun kämppään webbikameran? Joskus ennenkin oot osunut niin naulan kantaan kommenteillasi, että ihan kuin olisit nähnyt tilanteen. Eli vastaus on että ei, en ehtinyt käydä lankavarastoa läpi ja todellakin paniikissa ahdoin kamaa säilytyslaatikoihin ja piiloon... ja silti nyt kun koira on ollut täällä seitsemisen viikkoa, niin kummasti se on päässyt niihin käsiksi. Ja että pirulainen on vielä niin kiinnostunutkin langoista! (ja puikoista, mittanauhoista, jopa neuloista, iiik) On kyllä poika osunut oikeaan perheeseen. Täällä kun on muutenkin varsinainen tottelevaisuuskoulutus kesken, niin kokeilin nyt sitäkin, saisko sille vedettyä Noro-polvarit jalkaan ilman että niistä tulee pitsisukat. Ihmeiden aika ei ole ohi! Mutta oon mä kans ikävä emäntä kun kuvaan koiraa ja hihittelen vaan sen hassua ilmettä.

"Mami, ethän tee mulle sukkia joululahjaksi? Tai ota ainakin paremmat mitat, jooksis?"
"Kaikilla muilla koirilla on ostovermeet, mä en halua pitää näitä kotona tehtyjä!"

Mutta hei, pistetääs vähän elämää tähänkin blogiin. Paavo julistaa kilpailun parhaasta kuvatekstistä ja palkinnoksi tulee joko jotain käsityöaiheista tai jos voittajalla on kissa tai koira, niin sitten katsotaan mistä ne vois tykätä. Kilpailuaika päättyy perjantaina 13.6. klo 13 ja kategorioita on kolme:
- mun mielestä tähän kuvaan sopivin teksti
- parhaiten 'Paavon suuhun' sopiva juttu ja
- kaikkien vastaajien kesken arvottu tuuripalkinto.

Lycka till ja palkinnot lähtee postiin sitten kun me tullaan Suomeen juhannuksen jälkeen. Ja nyt kommentoimaan, hopihopi!

Ihanaa tulla töihin lepäämään

Varoitus: tää on oikea megapostaus, joten ennen kuin aloitatte lukemisen, hakekaa jotain syötävää/juotavaa/hermoja vahvistavaa. K18-materiaalia on yritetty sensuroida niin että tän vois lukea ehkä 15-vuotiaatkin. Eläimiä ei ole tahallisesti vahingoitettu, ja päällisin puolin Paavokin on kunnossa. Henkisestä puolesta en tiedä. (ja sikäli mikäli ketään kiinnostaa, oma psyyke on kyllä saanut kolauksen. Alan itsekin epäillä, että minusta ei ole koiranomistajaksi.)

Luetteko muuten koskaan Hesarin koirablogeja? Mä huokailin jo tätä alkuperäistä postausta lukiessani että tuleekohan koskaan sellaista aikaa, että voisin sanoa, että ”olipahan harvinaisen tapahtumaköyhä kuukausi/viikko/päivä”. Että mitä siellä Paavolassa nyt taas on tapahtunut? Ei mitään erikoista, ihan vaan semmoinen tavallinen vuorokausi Paavo-mittapuulla mitattuna.

Perjantaina töistä lähtiessä satoi oikein reippaasti. Mulla on Paavon tulosta asti ollut mielessä, että joskus kun on aikaa, täytyis käydä ostamassa ainakin vettä pitävä takki, mielellään kokonainen sadeasu. Eihän siihen ole koskaan ollut aikaa, mutta nyt kun oli pakko, ajoin kotikunnassa olevaan pieneen retkeilyliikkeeseen ja tein nopean valinnan Goretex-takin kanssa. Kallis se kyllä oli, mutta minkäs teet, ei kastuminenkaan oo kivaa. Olin vielä niin iloinen kun takki on muutenkin niin siistin näköinen, että se päällä voisi mennä muuallekin kuin koirailemaan; väri vaan oli ehkä vähän turhan vaalea mut tykkäsin siitä niin että oli pakko ostaa. Sitten kipin kapin kotio, nopea koiranpissitys ja sen jälkeen Paavo autoon, että ehdittäisiin koirakouluunkin. Olin sen viimeviikkoisen verilöylyn jälkeen päättänyt, että tällä kertaa Paavo ei osallistuisi ryhmäkävelyyn, joka johtaa sinne koulutuspaikalle kun se villiintyy ihan mahdottomaksi juostessaan vapaana muiden kanssa. Sitten taas oman terveyden kannalta olis parempi jos en edes yrittäis pitää sitä hihnassa siinä tilanteessa. Tosiaan kun koiria poukkoilee joka suunnalta ja Paavo niiden perässä, niin siinä on vaarassa oma selkä, sormet (kun hihna kietoutuu niiden ympäri ja sitten nykäistään. Joo joo, on mulla hanskat mutta ei ne paljon auta), ja ylipäänsä alavartalo, kun koirat juoksee vauhdilla päin.

Eniveis, nyt satoi niin reippaasti, että kun sade ropisi takin huppuun, ei kerta kaikkiaan edes kuullut, mitä kurssin ohjaaja pyysi meitä tekemään. Kun vielä meidän normaali koulutuspaikka oli niin isojen lätäköiden alla, että koulutus oli lähinnä uimakoulua, niin annettiin aika nopeasti periksi ja lähdettiin tekemään isoa kiertoliikettä metsän halki takaisin autoille. Koiriahan sade ja kura ei haitannut, ei ainakaan Jachthund Paavoa, ja kun mä sitten sain taas ison, märän ja kuraisen paavonmuotoisen läntin siihen upouuteen takkiini, niin kypsähdin ja laskin sen juoksemaan vapaana.

Lopun varmaan arvaattekin. Jonkin aikaa se malttoi juosta kurssikavereiden kanssa mutta kun niistä ei ollut sille vastusta, se lähti taas omille teilleen. Kurssi oli alkanut klo 19, ja kun vielä satoi, niin metsässä oli siihen aikaan hämärää. Jossain vaan vilahteli valko-oranssi salama, mutta pian sekin hävisi näkyvistä. Muut kurssilaiset jäi vähän niin kuin kohteliaisuudesta vähäksi aikaa oottelemaan mun kanssa mut mä sanoin että menkää te vaan, turha täällä on koko porukan kastua. Paavo tulee sitten kun on saanut hommansa hoidettua, ehkä aamuun mennessä. Jäin sitten itse samoilemaan metsäaluetta eestaas ja Paavoa huudellen. Sen verran oli vielä huumorintajua jäljellä, että naureskelin olevani siinä kirkkaassa vihertävässä takissani kuin iso eksoottinen papukaija, joka kiljuu kovaa ja korkealta soidinhuutoaan ”Paaa-vooo, Paa-vooo, Paa-voo!”

Olin mennyt siinä ristiin rastiin useampaan kertaan ja koirasta ei ollut minkäänlaista havaintoa klo 20.30 mennessä. Aloin jo miettiä, pitäiskö mun siirtyä semmoiselle alueelle, jossa ei oltu sinä päivänä edes käyty, mutta päätin tehdä vielä yhden kierroksen samaa reittiä autolta koulutusalueelle, jota oltiin aiemmin illalla kävelty. Huutelen siinä taas Paavoa ja marssin reippaasti eteenpäin kurassa porskuttaen, ja yhtäkkiä katson alas jalkoihini. Polven vieressä tepsuttaa pieni märkä kurainen mutta iloinen Paavo. Ilme on sen näköinen, että onkos täällä muitakin Paavoja vai mitä sää siinä oikein huhuilet. Antoi ottaa itsensä kiinni, joten mentiin suorinta tietä autolle, mä kuivasin koiran parhaani mukaan mutta froteepyyhe tuli niin märäksi ja kuraiseksi, että auto sai aikamoisen roiskekasteen – siis sisäpuolelta.

Kotona koira suihkuun, perusteellinen kuivaus ja lämpöpuhallin sohvan viereen, ja sinnehän me uinahdettiin molemmat vaikka mun piti katsella BBC:ltä yks ohjelma tai ainakin uutiset. Herranjestas kun ei enää tiedä maailman menosta yhtään mitään kun ekojen uutisten aikaan ollaan aina iltalenkillä ja myöhempiä ei enää näe kun Höyhensaarten antenni ei oikein vastaanota lähetyksiä.

Lauantaiaamulle mulla oli suunnitelmissa mennä Ikeaan aamiaiselle – kuten useampana edellisenäkin lauantaina, mutta aina tulee jotain väliin. Olis vaan niin ihanaa kun sais eteensä tarjottimellisen aamiaistarpeita… ei oo mullakaan mitkään korkeat odotukset kun Ikean sämpylät ja kahvi ois suunnilleen unelmien täyttymys. Olin aatellut ottaa myös koiran valjaat mukaan samalle reissulle ja käydä lemmikkitarvikeliikkeessä ostamassa Paavolle uudet kuljettimet, kun se on näköjään saamassa kaljuja alueita rintaansa kun nää vanhat hiertää (tai siis kun koira vetää niin että valjaat hiertää).

Käytiin Paavon kanssa heti aamusta aikaisella puolipitkällä pissilenkillä ja tultiin sitten takaisin kotio. Sille iski taas leikkimoodi päälle, joten heitteli luunkompuroita ympäri olkkaria ja tuli sitten järsimään yhtä niistä sohvalle, jossa mä yritin vielä torkuskella. Sitten se rupesi ilmiselvästi kuuntelemaan jotakin ja päästi tasaisin väliajoin semmoisen varoittavan tai ihmettelevän VÖFF-äänen. Minä tietysti ihmettelemään ja komentamaan hiljaisuutta ja rupesin selvittämään, mistä tuommoinen säännöllisyys oikein johtuu.

Noh, juttu lähtee taas vähän rönsyilemään, koittakaa kestää. Alakerran asunto on siis ollut pitkään tyhjillään, kun siellä on jonkinasteinen homevaurio, eikä se ainakaan parane siitä että kun siellä ei asu kukaan, sitä ei myöskään lämmitetä eikä tuuleteta. No, tää koko talohan on ollut myynnissä jo pari vuotta (vuokraisäntä omistaa siis koko mörskän, jossa yhteensä viisi asuntoa) ja kiinteistönvälittäjä repii varmaan hiuksia päästään kun ei oo tässä ajassa saanut ketään nakitettua tekemään kauppoja. Tässä männäviikolla törmäsin just tähän välittäjään, joka sanoi muuttavansa tuohon alakerran asuntoon kunnes löytäisi itselleen uuden talon, hän kun oli myynyt omansa. Eikä se ilmeisesti muuttanut sinne yksin, vaan jonkun dooriksen kanssa. Tai ehkä se olikin hylje, mistä minä sen tiedän.

Nyt saatte ihan itse laskea yhteen yksi ja yksi. Pariskunta oli siis heittäytynyt lemmekkääksi heti aamutuimaan, ja kun heidän makuuhuoneessaan on vain kattoikkuna, jota pitää siis tuon homejutun vuoksi pitää auki, niin sieltähän kantautui ääniä taas mun avoimen tuuletusikkunan kautta tänne meidän olkkariin. Eli alakerrasta kuuluu rytmikäs hyljemäinen ääntely ”uuah, uuah, uuah”, Paavo vastaa niistä jokaiseen sanomalla aina väliin ”vöff, vöff, vöff”, ja minä vielä samassa rytmissä ”EIhh (hihihii), EIhh (hihihii), EIhh (hihihii)".

Oliskin jäänyt päivän tapahtumat tähän, niin olis ollut ihan hauska juttu. Vaanku ei.

Kahdeksan aikaan vääntäydyin ylös ja aloin valmistautua lähtöön niin että oisin heti yhdeksältä Ikeassa. Aattelin vielä kerran ottaa Paavon terassille ja yrittää tiristää siitä pissoja irti ettei täällä olis taas lätäköitä oottamassa kun tulisin kotio. Yölläkin oli taas pissattu keittiöön. Paavolla oli siis päällään perjantai-iltana kastuneet valjaat, jotka oli samalla löystyneet. Olin aatellut kiristää ne sopiviksi kun tullaan terassilta sisään ja ottaisin valjaat mukaani. Mr Murphy kyllä katselee näitä meidän touhuja ja pistää sormensa peliin heti kun tilaisuus tarjoutuu. Paavo nimittäin rupesi terassilla nyhtämään kukkia pensaasta, joka tunkee naapurista oksiaan meidän puolelle. Nykäisin kevyesti hihnasta, että tulepas pois sieltä ja anna naapurin sedän pensaan olla rauhassa, ja siitähän Paavo ei taas tykännyt. Se rupesi peruuttamaan, ja heti kun se sen teki, mä tiesin kuinka tässä tulee käymään. Eli koira peruutti ja möngersi itsensä irti niistä löystyneistä valjaista ja tietysti samalla kun pääsi irti, lähti taaksepäin niin vauhdilla että menetti tasapainonsa ja putosi terassin reunan yli naapurin puutarhaan. Tää on tapahtunut kerran aikaisemminkin, tää oli just se juttu josta monta viikkoa sitten sain isot itsesyytökset ja huonon omantunnon. Paavolle ei viimeksi käynyt kuinkaan, vaikka pudotusta on siis yhden asuinhuoneiston verran. Onneksi sillä puolella asuu eläkeläispariskunta, joka kuopsuttelee puutarhaansa ihan jatkuvasti, eli multa on pehmeää. Mutta eihän se nyt tarkoitus ole että koira putoaa parisen metriä, vaikka alusta olisi minkälainen.

Eli sinne meni taas niin että plotkahti. Ei vinkaissut maahan osuessaan, ei pudonnut vinosti eikä pahaan asentoon, lähti heti juoksemaan, ei siis näkynyt mitään sinänsä huolestuttavaa. Paitsi että tämän naapurin kaikki ikkunaluukut oli suljettu, ja piha itsessään on suojattu joka puolelta pari metriä korkealla rauta-aidalla, vaikkakin siinä kasvaa pensasaita ympärillä. Mun asunto on siis kerrosta ylempänä eikä mulla ole suoraa pääsyä tämän naapurin puolelle. Kävin tietysti soittamassa heidän ovikelloaan, mutta siellä oli ihan pimeää ja hiljaista; ne matkustaa aika usein viikonlopuksi pois kotoa. Jätin ovelle lapun että olkaa hyvä ja soittakaa mulle, samoin kuin parin muun naapurin postiluukkuun.

Mitäs seuraavaksi? Aattelin epätoivoissani, että ehkä sillä mun alakerran uudella naapurilla on avain, jolla pääsisi hänen puutarhastaan semmoiselle pienelle kujalle, joka taas kulkee sen puutarhan ohi, jossa Paavo ravasi ympyrää. Eli ei muuta kuin koputtelemaan asunnonvälittäjän ja hylkeen ovea, naama peruslukemilla. Ne oli ilmeisesti jo ehtineet nukahtaa uudelleen, sillä as.väl., joka sivumennen sanoen on salskea tummaihoinen mies, tuli ihan pöpperöisenä avaamaan ovea – oli sentään vetänyt kalsarit jalkaansa. No, hänellä ei kuulemma ollut sitä avainta, mutta lupasi soittaa vuokraisännälle ensi tilassa ja hankkia sen. Minä päästin suustani vuolaan litanian kiitoksia ja anteeksipyyntöjä ja tulin omaan kämppään miettimään tilannetta.

Soitin paikalliselle eläinambulanssifirmalle ja kysyin heiltä neuvoja. Selitin taas ummet ja lammet, ja setä siellä toisessa päässä sanoi ihan suoraan että hän ei ymmärrä miten koira on mennyt semmoiseen paikkaan, jonne päästäkseen tarvitsisi kiivetä parimetrisen aidan yli. Että osaako se sun koiras lentää, hahhah. Kerrankin en ollut itse vitsailutuulella vaan selitin parhaani mukaan että mun asunto on siis siinä vieressä ja ylempänä ja koira putosi vahingossa – ja onko se nyt oleellista että miten se tapahtui, oleellisempaa olis saada jonkinlaista apua, että tuleeko sitä heiltä vai soitanko mä palokunnan. Se se taas oliskin ollut varsinainen puheenaihe naapurustossa jos mä tänne oisin palomiehet soittanu. Sovittiin siis tämän animal rescue –sedän kanssa että koska tää ei ollut mikään kiireellinen tilanne – koira näytti ihan iloiselta juostessaan ja kuopiessaan naapurin sedän ruusupenkissä – niin he tulisivat sitten kun olisivat heittäneet kiireellisemmät keikat pois alta.

Siinä vaiheessa mä totesin, että nyt ei ole paljoakaan mitä mä voin itse tehdä. Oottelin toiveikkaana, että ehkä sittenkin tää eläkeläispariskunta on kotosalla mutta nukkuvat vaan pitkään. Heräävät varmaan kohta ja näkevät vieraan koiran pihallaan ja soittavat sitten mulle. Piha on niin hyvin aidattu, että Paavo ei pääsisi sieltä mihinkään. Oli siis parasta käyttää tilannetta hyväkseen eli mä tulin kotio ja rupesin siivoamaan. Se kun on semmoinen homma, josta ei oikein tuu mitään silloin kun tuo yksi huseeraa auttamassa. Välillä kävin terassilla juttelemassa Paavolle ja heittelemässä sille Frolicceja ja toivoin samalla, että se ei luulisi että aina naapurin puolelle hypätessään saisi Frolicceja palkakseen.

Sitten tulikin apu aika yllättävältä taholta. Tätä on taas vaikea selittää, kun tässä maassa nää asumismuodot on aika moninaisia. Kadun puolella on siis yhtenäinen julkisivu, talot rakennetaan vieri viereen ja seinä seinään kiinni, ja korttelin sisäpihan puolella on aika usein puutarha. No, tää kortteli missä mä asun on vieläkin mielenkiintoisempi, sillä ihan tän keskellä on muutama omakotitalo, joita ympäröi mielettömän iso puutarha. Yhdessä semmoisessa asuu kaksilapsinen perhe, jonka alle 10-vuotiaat pojat varsinkin tykkää Paavosta. Toinen niistä näki tai kuuli Paavon siellä heidän naapurinsa puutarhassa, huuteli mulle terassille että Madame, madame, minä haen meidän iskän. Iskä tuli ja selitti mulle, että tällä puutarhanomistajanaapurilla oli joskus villakoira, joka karkasi heidän puolelleen kun rauta-aita antoi yhdestä kohtaa sen verran periksi että sen alta pystyi ryömimään. He kokeilee, josko saisivat Paavoa ryömimään samasta kohdasta. Yrittivät, juttelivat, maiskuttelivat ja houkuttelivat, mutta Paavo ei mennyt vieraiden ihmisten luokse. Niinpä tää perhe päästi mut kulkemaan kadun puolelta sellaista ihanaa kapeaa kujaa pitkin heidän talonsa luokse (kauheet turvasysteemit muuten, mitähän aarteita niiden kämpässä oikein on?), ja sitten kun Paavo näki minut ja Frolicit, niin sitten se onneksi ymmärsi kiemurrella siitä aidan alitse vapauteen. Ou jee! Kiittelin tietysti perhettä ja mietin siinä samalla kuumeisesti, mitä hankkisin niille kiitokseksi. Täydellinen esimerkki tilanteesta "mitä annat heille joilla on jo kaikkea".

Tässä vaiheessa kello oli tietysti niin paljon että sen Ikea-aamiaisen sai suosiolla unohtaa. Muutenkin omat tarpeet oli työnnetty taka-alalle. Toin vaan Paavon kotio, halailin sitä, kokeilin aristaako se mitään kohtaa itsessään (ei, se oli ihan normaali reipas Paavali), annoin sille syötävää ja juotavaa ja pakkasin sen sitten autoon ja aattelin että nyt mennään suorinta tietä ostamaan ne uudet tiukemmat valjaat. Ajettiin autolla keskustaan, löydettiin onneksi helposti parkkipaikka ja mentiin sitten lemmikkieläinliikkeeseen, jossa kuulemma kuninkaallinen perhekin asioi. Hah! Sillä nyt ei ole mitään merkitystä ,mutta kun mä oon jo kiertänyt nää lähiseudun kaupat läpi eikä missään oo semmoisia pehmeämpiä valjaita, niin aattelin että mennään nyt sinne suurimpaan ja kauneimpaan, ehkä ne tietää mitä myyvät. Ja eikö mitä! Ensimmäinen kysymys oli että minkävärisiä te etsitte. Yritin taas selittää että tärkeintä on koiran turvallisuus ja mukavuus, ettei se pääsisi niistä karkuun eikä ne hiertäis mistään kohdasta. Väri olisi sitten se viimeinen kriteeri. Kaupan myyjä siis sovitti Paavolle erilaisia vermeitä ja sitten kun oli löydetty sopivat valjaat, mä sanoin että saiskos vielä näihin sopivan hihnan, kiitos. Ja sitten helvetti pääsi taas kerran irti. Myyjä päästää irti koirasta – mä olin luullut että kun se otti niin ammattimaisen otteen siihen sovitteluun ja jutteli koiralle niin kuin mua ei ois ollut olemassakaan, niin kai se nyt hoitaa homman loppuun asti. Myyjä taas ilmeisesti kuvitteli että mä oon ajatusta nopeampi, sillä se päästi välittömästi valjaista irti ja lähti hakemaan sitä hihnaa. Paavo huomasi tilaisuutensa tulleen, alkoi juosta ympäri kauppaa, väisteli meitä ihmisiä ja kävi natustelemassa esillä olevia herkkuja. Ovela strategia kyllä niiltä myyjiltäkin jättää kaikki avoimeksi ja koirien ulottuville. Niinpä me poistuttiin loppujen lopuksi kaupasta noin 70 euroa köyhempinä, tsippadiipaidaa. (Ja minä kun alun perin luulin että rahaa rupeisi jäämään säästöön kun en enää matkustelisi ja shoppailisi viikonloppuisin naapurimaissa. Hahhahaa, hyvä vitsi! On tosiaan mennyt kodin elektroniikkaa vähän uusiksi, sit tosiaan Goretex-takki ja parit tukevat ulkoilukengät.. sukkia, teepaitoja… mutta tää nyt ei varsinaisesti taas kuulu asiaan).

Sitten kun oltiin saatu peto taas köysiin, tehtiin sen kanssa tunnin kävelylenkki ihan ydinkeskustassa kuninkaanlinnan puistossa. Paavo vähän ihmetteli uutta lookiaan, mutta mulle sattui taas positiivinen yllätys: valjassettiin kuuluva hihna on kylläkin lyhyt, mutta jotenkin sen puolijäykkä tuntu auttoi Paavoa tajuamaan, millä etäisyydellä minä olen siitä eikä se enää kiskonut niin kauheasti. Tää on varmaan ohimenevä ilo, mutta nautitaan siitä nyt niin kauan kuin sitä kestää.

Keskustasta tultiin kotio ruokakaupan kautta, ja tää oli oikeastaan ensimmäinen kerta kun Paavo jäi autoon yksin odottamaan. Jätin ikkunat ihan vähän raolleen, mutta silti ne oli vetäneet huuruun kun *joku* tais siellä vähän höyrytä. Juoksin kaupan läpi niin nopeasti kuin pystyin, heittelin kärryihin kaikenlaista ryönää ja sitten osui silmiin vielä täydelliset kiitoslahjat niille naapurin pojille: pari pakkausta jalkapalloilijoiden keräilykortteja nyt kun on ne potkupallokisatkin käynnissä. Täytyy käydä huomenissa ujuttamassa ne naapurin postiluukkuun ja mukaan kiitoskortti Paavolta.

Tässä vaiheessa päivää oltiin sitten jo molemmat niin tööt, että mentiin päikkäreille, ja niiden jälkeen lähdettiin pariksi tunniksi puistoilemaan. Ai juu, jäi sanomatta että keskustassa yksi brittituristi heittäytyi juttusille ja kertoi että heillä oli aikoinaan bretoni, joka oli vielä 13-vuotiaana aivan pentumainen eikä rauhoittunut oikeastaan koskaan. Voi kun kiva. Puistossa sitten taas meitä tuli vastaan puolitoistavuotias bretonityttö – vapaana tietysti – ja Paavohan rakastui ihan ensisilmäyksellä. Törmättiin vielä toisellakin kierroksella ja Paveli oli ihan sen näköinen, että ’you are my long-lost love’. Harmi vaan ettei ollut kameraa mukana. Lenkin jälkeen koira oli taas niin kurainen ja saanut jotain mustaa mönjää jalkoihinsa, että se oli pakko taas pestä, ja kuivailun jälkeen kello olikin taas lähellä kuutta.

Että semmoinen oli yksi vuorokausi Paavon kanssa. Eikös sitä sanota että yksi ihmisen vuosi vastaa seitsemää koiran vuotta, mutta musta tuntuu että meillä se menee toisin päin. Mä vanhenen varmaan vuodessa seitsemän vuoden annoksen ellei kymmentä. Jos ei tässä kyydissä hiukset harmaannu niin ihme on.



K... KO... KOI...KOIR... KOI-RA-KOU-LUT-TA-JI-A
Mä löysin numeron.
Mami, kuinka puhelimella soitetaan?

Paavo tuli. Kaikki muuttui.

Näin ne kuulkaa sitten asiat heittää häränpyllyä kun kissaihminen menee ja ottaa itselleen koiran. Kuukauden verran tässä on totuteltu toisiimme, Paavo ja minä, ja nyt on kai aika tehdä pieni katsaus tähän asti tapahtuneeseen.

Paavo on siis alkujaan Paco, Espanjankoirat-yhdistyksen nettisivuilta bongaamani koiruli. Katselin sitä kuukausitolkulla, ahdistelin kavereita Suomessa ja pidin palopuheita siitä miten onnelliseksi tämä tulisi kun pääsisi Suomen metsiin juoksentelemaan. Kukaan ei vaan oikin syttynyt ajatukselle, ja sitten omassa päässä alkoi pyöriä melkeinpä Pac(c)omielteeksi muodostunut tunne että tää haukku on saatava pois koiratarhalta. Mietin ja pyörittelin asiaa joka kantilta ja totesin, että ei se nyt pitäisi ihan mahdoton ajatus olla, jos vaikka pistäisin oman elämäni vähän uuteen malliin ja ottaisin koiran itselleni. Autokolarin jälkeen liikunta on jäänyt harmittavan vähälle, ja aina kun on otettu verikokeita, niin lääkäri vähän kovistelee kolesteroliarvoista. No, kokeillaanpa sitten mitä säännöllinen liikunta vaikuttaa asiaan.


Ja liikuntaa tässä tottavie saa! Me tehdään päivittäin 4-6 lenkkiä, yhteensä 3,5-5 tuntia. Koira ei tunnu väsyvän ollenkaan, mutta emännällä alkaa tehdä vähän tiukkaa kun nukkuminen jää kuuteen tuntiin ja siinäkin ajassa piti pahimmillaan herätä kuusi kertaa siivoilemaan tuotoksia lattialta. Syömiseenkään ei oikein ole mahdollisuuksia; ensimmäisen kuukauden aikana söin lounasta tasan kerran ja aamupalakerratkin taisi olla yhden käden sormilla laskettavissa. Niin että kaverit jos luette tätä, niin tää on syy miksi multa ei enää tule tekstareita eikä sähköposteja: en kerta kaikkiaan enää ehdi. Ennen kuljin työmatkat metrolla, jolloin sekä kävellessä että metrossa ehti naputella pitkiä viestejä. Nyt kuljen autolla, jotta ehdin käydä ruokatunnilla kotona, joten kännykkä olis muutenkin pannassa. Hah, sitten on vielä käynyt niin hassusti, että Paveli on varsin aikaansaava jässikkä, joten kännykkä on sanonut sopimuksensa irti. Samoin kamera hermostui ihan mitättömästä ja meni pimeeksi. Sohva on sylkenyt sisuksensa ulos ja verhot lensivät alas kiinnikkeistään.

Tässä vielä muutama kuva edes suunnilleen aikajärjestyksessä. Kävin siis itse hakemassa Paavalin kotiin Malagan lähellä sijaitsevalta koiratarhalta. Aurinkorannikon sää oli vähän vähemmän aurinkoinen tällä kertaa. Kattokaa mikä pilvikuvio, tuommoinen Voldemort näkyi taivaalla.

Koirahenkinen reissu kaikin puolin.

"Hei! Minä olen Paavo ja olen sinun Personal Trainerisi noin seuraavat kymmenen vuotta."

Tässä oli ensivaikutelma Pacosta. Sitä ei pätkän vertaa kiinnostanut, kuka oli sen ottanut ulos kopista ulkoilemaan; pääasia että pääsi jaloittelemaan. Hihna vaan soi kireänä, ja ensimmäisissä kuvissa ei näy oikeastaan muuta kuin koiran peppua. Jotenkin tää kuva toi mieleen Hesarin koirablogien Onni-koiran, joka sekin on tuotu Espanjasta. Onni on oikeastaan osasyy (siis positiivisessa mielessä) siihen, että mullekin tuli Paavo. Onnista on aina ollut niin kivoja kuvia poseeraamassa siellä sun täällä ja ennen kaikkea mukavia juttuja sen sopeutumisesta elämään Pohjolassa, että on todella harmi kun Onnin blogikirjoittelu loppuu.



No niin, poseeraas nyt niin kuin Onni! Onni aina katselee mietteliäänä horisonttiin.


Tai sitten voitais ottaa susta nätti kuva kun istut siinä kukkapuskan vieressä.

- Ai tälleen vai?
Ja jos lyhytkarvainen koira oli lenkin jälkeen näin rapaisessa kunnossa, niin entäs sitten ulkoiluttaja?




Ensimmäisellä yhteisellä lenkillä pääsin heti näkemään, että Paavolla on hermot kohdallaan. Ei hötkyillyt Harrikasta eikä hevosesta.


Tässä vielä lisää surusilmiä koiratarhalta, jonne päästyään koirilla on kuitenkin jo ihan hyvät oltavat. Täällä vaan odotellaan että se oikea ihminen löytää tiedot nettisivuilta ja pistää hösseliksi. Kerrataan vielä, siis Espanjankoirat.






Kuka tulee tarhalle?

Me ollaan sankareita kaikki kun oikein silmiin katsotaan.

Vaikka olenkin täällä koiratarhalla, niin silti jaksan hymyillä.

Kuka voi näitä katseita vastustaa?

Koiratarhan lähistöllä oli myös laukkarata. Ikuisesti potkin itseäni siitä syystä, että onnistuin lentokoneessa kuvia selatessani poistamaan sellaisen otoksen, jossa Paavo katselee pää kallellaan kieltotaulua, jossa koirilta evätään pääsy hevosradalle. Miksi ovet ei aukene meille, onko rotumme syytä tää?

Hullu akka. Juoksuttaa tämmöiseltä pieneltä tarhalla pidetyltä koirulilta jalat alta. Jos sais hetken hengähtää tässä viileillä kivilaatoilla.

- Paavo, katso, mamma löysi sulle tämmöisen hienon ja koristeellisen kepin noudettavaksi.
- Hyi, yök! Luuletko tosiaan että rupean tuon perässä juoksemaan? Pidä tyhmä homokeppis.

Suomen bretonikerhon sivuilta löytynyt rotumääritelmä kertoo, että kyseessä on "pieni, jalo, voimakas, hyvin elinvoimainen koira. Vankka, olematta raskas. Eloisa, ilme älykäs. Olemukseltaan kuin energiaa pursuava vankka ratsuhevonen." Tässä se mun ratsuhevonen on menossa turnajaisiin.

Paavon paratiisi. Läheisessä puistossa on isoja lampia, ja lintukoira Paavo seuraa jokaista uiskentelevaa/ lentävää / hautovaa /kävelevää tipua. Se istui liikkumatta ihailemassa tätäkin ankkaa, joten mulla oli hyvä tilaisuus ottaa...

tämmöinen yleiskuva lamm...

"Ehhehee, pääsinpäs yllättämään. Napsasin sitä pepusta."

Meitin lintukoira poseeraa jälleen.

Eiks oo vekkuli hampaidenpuhdistussiili? Paavokin säästeli sitä aikansa ennen kuin raaski pistellä poskeensa.

Siis kenen muun koira löytää ihan tavallisella päiväkävelyllä puistosta puulusikan? Tätä oli ilmeistä päätellen iii-ihana pureksia.

Paavo kävelee vetten päällä.

ja hetkeä myöhemmin - yllättäen uimasille joutuneena - pointtasi innolla että lammella olis enemmänkin kiinni uitavaa riistaa.

Vaan eipä sitä loputtomiin jaksaa Paavalikaan.

Onpas sopivasti mitoitettu kiviporras! Tässä on hyvä vilvoitella.

Siis näitsä mamma mistä toi jätkä kourii mua?

Sotkusta päätellen kivaa on ollut.

Paavo on semmoinen joviaali poika, sille ei yleensä mene herne nenään. Atomi saattaa joskus mennä, mutta se onkin taas eri juttu.

Ensimmäisiä hetkiä omassa kodissa. Ai mistä sen muistan? Noku olin ommellu tuommoisen koiranpedin, jossa täytteenä vanha sijauspatja. Meidän Pervo-Paavo työnsi päänsä pussilakanan sisään ja rupesi kauheesti tykkäämään siitä sijauspatjasta. Ei nyt laiteta siitä kuvia, mutta että kastroitu koira viittiikin sillain harrastaa...

"I can get no satisfaction." Mä kyllä yritin puhua Paavolle, että se ei ole yksi eikä kaksi rokkistaraa kun on kuollut etsiessään tyydytystä, ja eikös takavuosina joku englantilainen ministeri löytynyt jostain muovipussi päästään vähissä vaatteissa? Kai se sitten on niin että pieni hapenpuute lisää... köhköh... sanotaan nyt sitten vaikka että 'tuntemuksia'.

Ai että huonekasveihin ei saa pissata? No mistäs mä sen voin tietää, mä oon vaan villi ja vallaton espanjanpoika. (Tässä vaiheessa koiralle oli hyvin vahvana nimivaihtoehtona 'Valto'. Estoton luonnonlapsi, jota ei ole turhalla koulutuksella päästy pilaamaan.) Muita nimikandidaatteja oli mm. Alex (hampaat on ihan ulkoministeritasoa ja häntä on tuommoinen stubb), Eino (kas kun koira on monikielinen, niin olin varautunut komentamaan sitä tyyliin 'ei-no-ei-no'. Samaan sarjaan menee Aki ja Turo - Aquí eli 'tänne' oli suurin piirtein ainoa komento josta meillä oli alussa edes jonkinlainen yksimielisyys. Yhtenäkin aamuna koira pääsi vapaaksi puistossa, ja mä siellä sitten huutelin ja jodlasin aikani 'Akii, akii' ja odotin koko ajan että jostain löytyy myös Turo. Viimeisin nimijohdannainen on ollut Olavi, kas kun puhuttelen koiraa joskus myös Paavolaiseksi. Alun perin piti laittaa tänne blogiin oikein nimikilpailukin; oiskos vielä jotain ehdotuksia?



Yksi viimeisimmistä puistossa otetuista kuvista. Reisilihaksia on tullut kummasti lisää. Kaiken kaikkiaan tää kuvaa hyvin koiran yleisolemusta: Piunggg! Kuin viritetty jousi. Aina valmiina singahtamaan sinne missä tapahtuu.

Demolition-Paavo auttaa kaikissa kodin remonttihommissa. Tai jos ei muuten auta, niin ainakin tarvetta sille remontille. Tässä hajotetaan yhdessä vanhaa käytöstä poistettua kaasugrilliä, joka pitäisi roudata pois terassilta. Mä sahaan sitä pikkuhiljaa rautasahalla pienemmiksi kappaleiksi, ja Paavo huolehtii puuosien ja sadepeitteen loppukäsittelystä.

Mitä siinä hosut sen kameran kanssa, mennään jo!

Tässä vielä lista (lähinnä omaksi muistiavuksi) sanoista, jotka Paavo joko jo osaa tai ainakin opettelee kovasti.

alas
tule
(Aquí)
seis
istu
maahan
paikka
odota
hi-taas-ti (rappuja kävellessä tai vaikeassa maastossa)
tässä raja, ei tule
Paavo oottaa, Anne tulee
autoon, hop
kierrä
pis-pis
kak-kak
kukkuu (koira nousee takajaloilleen ja kurkottaa jonnekin)
hyssss
nenä pois (ei tää yleensä kerjää ruokapöydästä mitään, mut joskus näin käy. Tai sitten kuono on roskiksessa tms.)
irti
anna olla (jätä se lenkillä löytämäsi nenäliina syömättä, kiitos)
höpsis (ei tartte haukkua silityslautaa, -rautaa tai keittiötikkaita)
pahasti... valmis (remmi on kietoutunut johonkin, odota sen aikaa että selvittelen sen)
sauma (tuuppa edes käymään housujen sivusauman kohdalla ja lopeta se jumalaton kiskominen, niin saatat saada namia)

Heh, ja koska tämä on edelleen nimellisesti neuleblogi, niin loppuun vielä erittäin hatara aasinsilta: Noron sukkalangasta tehdyt polvisukat on vihdoin valmiit. Eipä tässä ole juuri ehtinyt neuloskelemaan, paitsi muutamana iltana ja viikonloppuna sillain että istun koiran seurana tyhjän naapuriasunnon puutarhassa. Piha on aidattu ja turvallinen, mutta ilmeisesti se tuo koiran mieleen tarhaolosuhteet, koska se ei halua olla siellä yksin. Niinpä minä sitten istun kiviportailla sukankutimen kanssa ja katselen kun koira juoksee tyhjän vesipullon perässä. Ihan samanlainen meininki kuin pikkulasten kanssa: "Katto mua, katto mitä mä teen! Älä ota sitä tyhmää sukankudinta käsiisi, vaan katto kun mä hyppään ja juoksen ja taklaan! Katto mua! Katto!" Ihme ettei puikot katkenneet, sillä koira tosiaan kävi välillä näyttämässä, mitä mieltä se oli mun neulomisesta. Tai sitten Noro-lanka tuoksuu ihan vastustamattomalta, mutta joka tapauksessa mulla oli vaikeuksia estää koiraa pureskelemasta sekä neuletta että puikkoja. Ja nyt kun sukat on valmiit, vieläkin se jaksaa juosta reuhottaa niiden perässä.

Niin ja kulttuuri on saapunut Ähtäriin: ostin vihdoin ja viimein kamerakännykän, ja siellä olis nyt sitten kuva valmiista polvisukista. Nyt on vaan semmoinen ongelma, ettei oo taas piuhaa jolla vois siirtää kuvat tietsikalle, ja koska taas seuraavan kerran tulee tilaisuus lähteä ostoksille, siitä ei ole mitään takeita. En tosiaankaan osannut arvata, että koiranhoito on näin täydellistä kokopäivähommaa. Aamuviidestä painetaan iltakymmeneen-yhteentoista, ja siinä välilläkin on 1-2 pissaherätystä ja painiottelua. Väsy! Nälkä!

In like a lion, out like a lamb - Leijona talvella

It's been a bit quiet here, so I thought I'd make a roaring comeback. How about this? It's a crocheted, hollow lion, designed to "eat" and store yarn.



Täällä on ollut vähän hiljaasta, joten tehdäänpä tämmöinen vähän äänekkäämpi paluu, gräyh!


On the top the lion is empty and below it's filled with yarn. Not even full, it held more than 4 kilos of if. Its chest measures 89 cm and stretched to full length, it's 180 cm long. Takes up the whole couch, actually.

Yläkuvassa näkyy paastonnut jellona ja tässä alemmassa sitten langalla täytettynä. Ei tullut edes ihan täyteen, kun tungin sinne yli neljä kiloa lankaa. Vartalonympärys on 89 senttiä ja koko pituus, häntä mukaan lukien, 180 senttiä. Ei ole sohvalle asiaa, jos tämä on siellä rötköttämässä.


You can feed it through mouth, but it took such a long time to take yarn in or out as well as find the one ball you were looking for that I made a hole in its stomach and closed it with velcro.

Aluksi syötin tätä kerä kerrallaan suun kautta, mutta kun huomasin miten paljon massuun mahtuu lankaa, kuinka hidasta täyttäminen ja varsinkin jonkun tietyn kerän etsiminen oli, niin tein vatsaan leikkausarven, jonka saa kiinni tarranauhalla.

It's also a gender-blender or has some transvestite tendencies: the mane was crocheted separately and can be taken off (and used by humans as well, should they want to mimic Tina Turner).

Jellonan sukupuoli ei ole ihan selvä tai sitten sillä on lieviä transutaipumuksia. Virkkasin harjan erikseen enkä ole kiinnittänyt sitä vielä, joten sitä voi itsekin käyttää jos haluaa vaikka leikkiä Tina Turneria.


Last addition were the teeth. Ran out of thread, so I'll have to find some more when I have some time to go shopping in the city. Wonder when that'll be.

Lopuksi virkkailin vielä hampaat. Lanka vaan loppui kesken, joten täytyy tässä joskus maalikylillä käydessään ostaa 'hammaslankaa'. Hahhahaa, mikä puujalkavitsi.


This amount was crammed inside - more than four kilos!

Tämän verran mahtui lankaa jellonan massuun, yli neljä kiloa. Ainoa huono puoli on se, että tässä just pari päivää sitten etsin hulluna paria kerää enkä löytänyt mistään. Olin kertakaikkiaan unohtanut, että sohvalla rötköttävä peto piilotteli niitä sisuksissaan.

Koko projektihan sai alkunsa Hirviöstä kaunottareksi -ryhmäblogista, jossa haastettiin tarttumaan siihen lankavaraston viheliäisimpään, epäinspiroivimpaan ja kauimmin nurkissa pyörineeseen lankaan ja kehittelemään siitä jotakin, joka toisi langan (mahdolliset) hyvätkin puolet esille. Mä olin joskus kultaisella 80-luvulla ostanut Novitan Raffinoa, ensinäkemältä aika karmeaa, paksua mohairsekoitelankaa, ja ikään kuin se ei vielä olisi ollut tarpeeksi haastavaa, niin väri oli vielä omituinen keltainen, joka kuvissa vääntyy sinapinsävyiseksi, mutta luonnossa se on yllättävänkin kirkasta keltaista. Jopa siinä määrin, että Tampereella bussissa virkatessani eräs naisihminen koputti mua olkapäälle ja kysyi, mitä olin tekemässsä noin aurinkoisesta väristä. Kuvitelkaa, Tampereella! Jurottava hämäläinenkin tulee ulos kuorestaan tämän langan nähdessään. Alun perin olin suunnitellut tekeväni langasta pitkän neuletakin ihan vaan kokeilumielessä, ja taisin ihan silloin projektin alussa heittää kommentin, että sai mennä syteen tai saveen, pitäisin takkia vain pimeällä koiraa ulkoiluttaessani. (Little did I know then että muutamaa viikkoa myöhemmin olisin intoa piukassa ottamassa ittelleni koiraa. Ans kattoo mitä tästä tulee, mutta hirveesti tekis mieli. Rekku olis jo katsottuna, ei tarvis käydä kuin hakemassa. Mitä mä teen, mitä mä teen?)

Leijonan vartaloon kului siis kaikki 700 grammaa Raffinoa, harjaan reilut puoli kiloa muita keltaisia, oransseja ja ruskeita jämälankoja, ja pää, tassut ja "reisilihakset" on täytetty (pestyillä) rikkinäisillä sukkahousuilla ja sukilla. Hihii, stay up -sukkien kumiosuus muokkautui aivan leijonamaisiksi kimmoisiksi reisilihaksiksi. Seuraavakin haastava lanka on jo odottamassa kohtaloaan, mutta ensin yritän saada lankavaraston jonkinlaiseen järjestykseen. Vuodenvaihteesta lähtien olen selvitellyt sekaisin menneitä lankahärdellejä - joka päivä pitää käyttää 30 minuuttia tähän hommaan, ja jos en oo kotona tai ei muuten huvita, niin sitten pitää kiriä tavoite kiinni joskus toiste. Alussa kuvittelin, että helmikuun loppuun mennessä olisi kaikki selvää, mutta höpöhöpö. Uusi tavoite onkin siis tämän vuoden lopussa. Mutta touhutaan täällä kaikkea muutakin. Parikin muistikorttia alkaa olla ääriään myöten täynnä kuvia; ohjelmassa on taas ollut kehräystä, matkailua, messuja ja muuta hömpöttelyä. Miten olis tavoitteena kymmenen kuvaa viikossa blogiin? Ja jos se koira tulee taloon, niin sitten loppuu kaikki muu koohotus ja vaihtuu koirakuviin. Koirakuume ei ainakaan parane näitä katsellessa.