Älä unta nää...

Taas kerran kuljen kaiman jalanjäljissä. Anne kertoi alkuviikosta kolmesta mieleenjääneestä unestaan, ja mä kans tässä muutaman päivän pähkittyäni päätin kuitenkin laittaa nämä tänne muistiin ja kaiken kansan reposteltaviksi. Ei tartte lukea jos ei kiinnosta. Neulomista ei näissä unissa todellakaan tapahdu. -- (Oikeakin blogipäivitys on kyllä tulossa, kuvia täytyy vaan kaivella useammalta muistikortilta.)

Aloitetaan tuoreimmasta. Tämän unen näin kuluneella viikolla ja heräsin aamulla hihitellen. Ensin vähän taustaa - mullahan on oikeesti vaatimaton mutta rakas kesämökki isohkossa saaressa, jossa on jonkin verran muitakin mökkejä. Tontti on jyrkässä kallioisessa rinteessä, ja pihaan on ihan lapiolla kaivamalla saatu aikaan edes vähän isompi tasanne, ettei tarvitse koko aikaa kulkea viistossa rinteessä.

Unessa olin kaikessa rauhassa mökkeilemässä, kun metsästä alkoi kuulua kauheaa ryskettä. Sieltä tuli armeijatyylinen kulkuneuvo, joka ruopi sammalia ja raapi puunrunkoja tullessaan. Kuski parkkeerasi tyynesti meidän pihaan, nosti ajoneuvon sivuoven katokseksi ja pisti jonkinlaisen grillikioskin pystyyn, ihan ilman lupaa tietysti. Joka puolelta alkoi tulla ihmisiä grillijonoon; niitä saapui veneillä niin että meidän ranta alkoi olla melkoisen täynnä. Metsästä johti polkua pitkin jatkuva ihmisvirta, isät kantoivat lapsia olkapäillään, muksut hihkuivat innosta haistaessaan paistetun makkaran, ja kauan tyhjillään olleelta naapurimökiltäkin tultiin jonon jatkoksi. Kaikki oikein kehuivat, että onpas tässä oiva paikka grillille, kun on niin tasaistakin, ei heidän tontillaan vaan...

Mulla keitti oikein tosissaan. Kukaan ei ollut kysynyt minulta lupaa tämmöiseen myyntiin, ja oma mökkirauha oli tiessään. Kukkamaassa seisoi ihmisiä, ikkunoista kurkittiin sisälle ja puuceehen oli jatkuva jono. Käskin kaikkia häipymään. Huusin ja melttosin niin että silmät pullistui päästä ja otsasuoni tykytti. Juoksentelin raivottarena paikasta toiseen ja heittelin ihmisiä niska-perse-otteella järveen. Vähemmästäkin sitä säikähtää, ja piha tyhjeni vähitellen. Kävelin sitten yksistäni tarkastelemassa vahinkoja ja huomasin, että meidän puucee oli kakittu aivan täyteen. Mitähän tämä uni tietää?

Tämän seuraavan unen olen nähnyt jo ennen Harry Pottereita, mutta idea on kai samantyyppinen kuin HP-kirjojen portkeyt. Ilmeisesti olen kolunnut reissuillani liikaa museoita, sillä aloin nähdä unta, että koskettamalla tai vaan katsomalla joitain esineitä pystyin siirtymään ajassa taaksepäin. Etukäteen ei voinut mitenkään tietää, mikä maalaus tai ruukku tai joskus jopa pelkkä pääsylippu saisi tämän ilmiön aikaan. Kävelin siis jossain museossa kerroksesta toiseen, ja jos jäin vaikka katsomaan jotain giljotiinia, niin hupskeikkaa olinkin yhtäkkiä siirtynyt 1700-luvun lopun Ranskaan ja giljotiini oli täydessä käytössä, veri vaan roiskui. Tässä maailmassa kulkiessani osuin sitten taas ihmettelemään jotain vanhaa linnaa, niin enkös siirtynyt seuraavaksi siihen aikakauteen kun sitä rakennettiin, taas muutama sata vuotta taaksepäin.

Muutenhan tämä seikkailu sujui hienosti, mutta sitten kun piti päästä takaisin omaan elämään ja aikakauteen, niin olikin vaikeampi löytää niitä siirtymisapuvälineitä kun niiden tietty piti luoda yhteys tulevaisuuteen. Kävin mm. ennustajilla ja tiesin suurin piirtein, mitä halusin nähdä - tai mitä mun *tarvitsisi* nähdä, että pääsisin takaisin nykyaikaan, mutta eihän ennustajilla ollut edes sanoja kuvaillakseen, mitä oli tulossa. Muistan sellaisenkin yksityiskohdan, että pääsin kurkkaamaan sameaan kristallipalloon, jossa näkyi ilmeisesti avaruusraketti, mutta se oli rakennettu puusta ja sen pinnasta sojotti epämääräisiä laudankappaleita vähän joka suuntaan. Mutta niinhän nykyään avaruussukkulatkin alkaa vähän harittaa aina lähdön jälkeen...

Siinä vaiheessa aikamatkailu vähän helpottui, kun onnistuin löytämään Jules Vernen ja kuvailin hänelle nykyajan vehkeitä ja vimpaimia. Tapasin nuoren Vernen ihan sattumalta eräässä majatalossa, jonne olin siirtynyt katseltuani vanhaa viinilasia jonkin museon vitriinissä, ja hänen persoonansa teki jo silloin lähtemättömän vaikutuksen. Kaikesta mahdollisesta kiinnostunut, lahjakas, kohtelias ja kaikkinensa elämästä utelias nuori mies. Miekkosen mielikuvitus oli jo silloin aikalaisiaan edellä, mutta kun me muutaman kerran juteltiin, niin sain ikään kuin lisättyä siihen ylimääräisiä kierroksia. Oli aina pientä hienosäätöä siinä mun siirtymisessä nykyaikaan; jotenkin paluu meni aina vähän pieleen, joten jouduin palaamaan takaisin useita kertoja ja aina syöttämään uusia yksityiskohtia keksinnöistä, joita jonakin päivänä tehtäisiin. Istuimme takkatulen loisteessa, minä silmät kiinni tarinaa kertoen ja yrittäen ympätä siihen niin paljon yksityiskohtia kuin ikinä muistaisin, Jules puolestaan piirsi ja kirjoitti kaiken ylös kynä sauhuten. Siinä sitten tietysti romanssinpoikanenkin puhkesi, ja molemmat oltiin onnettomia: hän siitä syystä, ettei voinut päästä mukaan tälle aikamatkalle ja minä puolestaan sen vuoksi, että nämä yhteiset hetket oli aivan ihania, mutta aina kun saatiin juttu oikein kunnolla kulkemaan, Jules olikin pystynyt kuvailemaan jonkin 1900-luvun keksinnön niin tarkasti, että taas mua vietiin tukka suorana toiseen aikaan ja paikkaan ja Jules jäi sinne takkatulen ääreen huokailemaan.

Niin että jos joskus luette Verneä ja ihmettelette, mistä hän on aikoinaan saanut kaiken tiedon nykyajan keksinnöistä, niin minultahan ne.

Tässä on vielä mielenkiintoinen BBC:n artikkeli aikakäsitteestä noin yleensä.

Ja kun nyt kerran paljastuslinjalle lähdettiin, niin heitetään nyt tämä yksi uni vielä kehiin. Kyllä se Juleskin oli ihan kiva, mutta mun oikea Elämäni Mies on valintansa tehnyt ja asuu mieluummin jonkun toisen eukon kuin mun kanssa. No joo, mä en ihan tarkkaan tiedä heidän suhteensa nykyistä laatua ja syvyyttä, mutta me nyt silloin tällöin vieläkin soitellaan toisillemme, ja minulle on kerrottu tästä "Minnasta" sellaisia asioita, joita minä en ainakaan haluaisi itsestäni leviteltävän. Ei nyt siis mitään rikosrekisterimerkintöjä tai muuta sellaista, mutta sanotaan nyt esimerkinomaisesti että joitakin heidän suhteensa kriisikohtia on keskusteluissa sivuttu ja minä tietysti kiltisti kuunnellut ja painanut kaiken mieleeni.

No eniveis, nyt siirrytään tosiasioista unen puolelle. Mä olin muka ihan muissa kuvioissa tavannut tämän Minnan ja mitä siinä nyt juteltiin, sille rupesi vasta vähitellen selviämään minun asemani tässä triangelidraamassa. Mitä enemmän juteltiin, sitä enemmän se ihmetteli, miten paljon mä tiedän hänen/heidän elämästään, vaikken sitä mitenkään erikseen ääneen toitottanutkaan, jostain sen vaan huomasi. Edelleen se ihmetteli, että hänelle taas ei ollut koskaan kerrottu minusta oikeastaan mitään ja sitten tämä kokonaiskuvio rupesi sitä harmittamaan oikein tosissaan. Kehitteli oikein täysimittaisen mustasukkaisuuskohtauksen ja rupesi syyttämään minua ja exää, että meillä täytyy olla vielä jotain vipinää keskenämme ja että häntä on pidetty vuosikausia pimennossa.

Eihän meillä oikeesti mitään enää ollut, mutta eihän semmoista voinut mennä Minnalle myöntämään. Piruuttanikin rupesin siis hyräilemään sille vanhaa Lenny Kravitzin kappaletta "It ain't over 'til it's over" ja sain se raivostumaan yhä vaan enemmän. Kyllä teki hyvää.