Niin kaanis oli ilima, vaan kaaniimpi oli Vilima...

Osuin sitten Tampereelle just silloin pahimman lumimyräkän aikaan, tai siis ensin oli aikas mielenkiintoiset lentokelit Ruotsin ilmatilasta alkaen ja sitten vähän myöhemmin tulla rysähti lunta niin että varmasti riitti. Tämmöiset näkymät oli äiskän ikkunasta. Lumi roikkui hienosti vastapäisen talon räystäältä..


...mutta ei se meitä tyttöjä häirinnyt, me vaan tunnelmoitiin sisätiloissa.



Jumankekka! Minä olen aina kehumassa sitä meidän Wilmaa, Vilma-Hilmaa, Vilma Villahousua, kun se on niin kiltti ja mukava. Ja eikö mitä! Pirulainen näyttää mulle tässä keskisormea. Tai ainakin keskikynttä. Ettäs kehtaa!



Muutenhan Wilma on vähän tosikko. Se ei juurikaan leiki, eikä toisaalta meidän äiskä oikein ittekään ymmärrä, miksi kissaa pitäisi erikseen leikittää. Leikkiköön ittekseen, jos leikityttää. Yhdessä mielessä kissan körttiläinen mielenlaatu on ihan hyväkin asia: kun Vilma hiirestää, se ei leiki saaliillaan eikä kiusaa sitä. Wilma means business.

Kattokaa ny, eiks sillä ookkin isot tassut noin niinku tyttökissaksi? Vilman koura kun heilahtaa, siinä ei hiirellä oo kauheesti mahdollisuuksia.


Ja jos Johannan koira ymmärtää hyvän päälle ja mammii Colinette-huivien seassa, niin kyllä Vilmandeeroskin osaa. Se oli lievästi sanoen ekstaattinen kun ensin imppasi hahtuvan tuoksua nenäänsä ja köllötteli sitten lämpöisen lampun valossa niin että taisi tulla lapsuus mieleen. Leipoi mun orvokkihuivia (tuoteselosteessa mm. Debbie Bliss / Pure Silk ja Rowan / Kidsilk Haze) aikansa kunnes sammui. Mutta eihän siltä raaski mitään kieltääkään kun toinen on niin onnellinen.