Tuesday, March 27, 2007

Hevonen, jakki ja tukaani; mitä yhteistä niillä on?





Kaikilla näillä ON jostain yhteistä, uskokaa tai älkää.

Hih. Mistähän taas tämän jutun aloittaisi? Edellisviikonlopun taide-elämyksenä oli tosiaan omalla tavallaan kieroutunut David Lynch, mutta minkähänlaisen leiman mä mahdankaan saada kun tunnustan käyneeni Lontoossa katsomassa Equus-näytelmää? (Hyi, senkin perverssi keski-ikäinen tirkistelijätäti nuorten poikien kimpussa!) Kyllä vain, se on juuri se näytelmä jossa Harry Potter telmii pippeli valtoimenaan hevosten (ja vähän tallitytönkin) kanssa. Ennen kuin siellä ruudun toisella puolella alkaa päänpuistelu ja sormenheristely, niin huomautanpa vain että oikeesti halusin nähdä näytelmän monestakin eri syystä, ja mikä mielenkiintoisinta, se alastomuus oli näytelmässä toisaalta hyvin oleellinen seikka eikä koko juttu olisi toiminut läheskään yhtä hyvin ilman sitä, toisaalta taas sen melkein unohti. Täytyy vaan ihmetellä ja ihailla 17-vuotiasta nuortamiestä, joka on valmis asettamaan itsensä noin haavoittuvaan asemaan, ja sitten vielä selviää siitä loistavasti. Myönnetään, maailma on muuttunut paljonkin sen jälkeen kun minä olin nuori, mutta tuskin monikaan tuon ikäinen poitsu olisi valmis samaan.


Daniel Radcliffe esittää siis yksinäistä, vanhempiensa eri tavoin kontrolloimaa poikaa, joka jumaloi hevosia. Hän saa työpaikan talleilta, oppii hoitamaan hevosia ja luo niihin läheisen suhteen, kunnes kuvioihin astuu nainen ja sotkee kaiken - tietysti. Tarjolla olisi varsinaista heinälatoromantiikkaa: tallityttö viettelee poitsun (tai yritykseksihän se jää) eikä tuloksena ole muuta kuin voimakas tunnesekoitus häpeää, vihaa ja turhautumista. Tallipoika menettää täysin kontrollinsa ja sokaisee kuusi hevosta kaviokoukulla, minkä jälkeen joutuu tietysti laitoshoitoon miettimään tekosiaan ja alistumaan siihen että psykiatri yrittää päästä pään sisään; tosin ensin pitää löytää oikea lähestymistapa, jolla poika saataisiin avautumaan. Tarinan kehittyessä käykin varsinaisen teon väkivaltaisuus jää taka-alalle ja psykiatri löytääkin lähinnä nuoren ihmisen ehdottomuuden, intohimon ja vahvuuden ja jääkin ihmettelemään, mihin ne ovat hänen omasta elämästään kadonneet. Tulkinnoissa on myös esitetty kaikenlaisia kuvioita, mm. vertauskohtia Raamattuun: hevonen onkin Jeesus ja tallityttö tarjoaa kiellettyä hedelmää kuin Eeva konsanaaan, ja eihän siitä voi seurata muuta kuin syntiinlankeemus ja yleistä kärsimystä.

En oikein etukäteen osannut kuvitella, miten 17-vuotias Daniel Radcliffe selviytyisi roolista, jossa pitäisi luoda uskottava yhteys hevoseen - siis sekä henkinen että fyysinen - varsinkin kun hevosia esittää kuusi lihaksikkaan virtaviivaista miestä. Näiden ylävartaloon on kiinnitetty hopeankiiltävä metallinen hevosenpää ja jalkoihin puolestaan kaviot, jotka pidentävät käyttäjänsä askelta ja korottavat heidät korkealle muiden näyttelijöiden yläpuolelle. Lavastuksena on muutama kulmikas musta koroke ja taustalla puiset tallinovet; niin ympäristö kuin suurin osa tapahtumistakin jää katsojan mielikuvituksen varaan (ja hyvä niin). Kuitenkin kun ammattitanssijana toimiva Will Kemp nostaa poikamaisen Radcliffen harteilleen ja alkaa juosta samalla kun Radcliffe huutaa ja ruoskii itseään niin kipuun kuin hurmioonkin, katsojalla nousee ihokarvat pystyyn.

Näytelmän ymmärtäväistä psykiatria esittää muuten sama mies, joka Harry Potter -elokuvissa on kaikkea muuta kuin hyvissä väleissä HP:n kanssa: Uncle Vernon eli Richard Griffiths. Näytelmän pohjalta on tehty myös elokuva (Equus, 1977), jossa psykiatria esitti puolestaan Richard Burton, ja saman elokuvan tallityttönä tuolloin esiintynyt Jenny Agutter on mukana myös tässä näytelmässä. - Jos nyt jotain huonoa pitäisi mainita, niin D.Radcliffen ääni ei oikein kantanut tarpeeksi, ajoittain ei myöskään Griffithsin. Voiko 17-vuotiaalla olla vielä äänenmurros? Ja mikä olikaan näytelmän järkyttävin kohta? Hevosten sokaiseminen? Henkinen väkivalta? Alastomuus? Ehei. Olisittepa nähneet yleisön reaktion, kun Radcliffe pisti tupakaksi. Hyvä ettei kuulunut buuauksia.

arvosteluja, haastatteluja ym.

Ei vaan, siirrytäänpäs taas asiassa eteenpäin. Hevonen on siis saanut selityksen, entäs se jakki? Monta kertaa mun on pitänyt Lontoon-keikalla tehdä retki The Handweawers Studioon, mutta se sijaitsee sen verran kaukana keskustasta ettei sinne tule yleensä lähdettyä. Tällä kertaa olin henkisesti valmistautunut aloittamaan lauantain ostoskierroksen sieltä, mutta sitten just sinnepäin kulkeva metrolinja oli remontin vuoksi kokonaan poissa pelistä. Suht nopeasti kyllä selvisi, että sinne pääsee myös paikallisjunalla, mutta oikean lähtöaseman löytäminen kestikin sitten vähän pitempään. Mun hotelli oli Paddingtonin lähellä, mutta siellä oli aivan helvetillinen ryysis, eikä mielialaa todellakaan kohottanut se, että lipunmyynnin täti ei vaan kertakaikkiaan myynyt mulle lippua kun ei tiennyt että siinä lähellä on juna-asemakin. Opasti mut kuitenkin seuraavalle rautatieasemalle eli Charing Crossille. Vaan eipä ollut sekään oikea lähtöpiste. Eli jos nyt joku väenväkisin haluaa sinne könytä, niin lähtöasema on Liverpool Street Station, josta juna kohti Chingfordia ja sitten jäädään pois St.James Street -asemalla. Kyllä mä tässä joku päivä laitan näytille ostokseni, mutta tässä vaiheessa riittäköön tunnustus, että ostin kehruuvilloja. Nyt on sitten jakkia, kamelia ja ties mitä eksoottisia villoja hankittuna - ja vieläkin vaan marisen, etten tykkää kehräämisestä. Masokisti mikä masokisti.

Mitäs muuta mä sitten puuhasin? Juoksin kirjakaupasta toiseen. Uskomatonta, mutta yhdestäkään ei löytynyt Victorian Lace Today -kirjaa tai Lace Styleä, jotka olin valmistautunut ostamaan. Erilaisia neulekirjoja on kyllä hyllyt väärällään, mutta suurin osa on ihan hyödyttömiä. Tästä näkemyksestä huolimatta mukaan tarttui taas muutama kirjakin, jotka täytyy varmaan esitellä erillisenä pläjäyksenä, muuten tää juttu venyy ihan mahdottomaksi. John Lewis ja Liberty piti tietysti tsekata, ja onneksi pääsin ulos melko pienin vaurioin. Nyt rupeaa hirvittämään: mun pitäis neuloa ensi viikon maanantaiksi värikäs mallitilkku yhtä kurssia varten, ja alkuperäisenä ajatuksena oli ostaa Lontoosta pieniä määriä useaa eri väriä mutta hinnat oli niin suhteettomia, että jätin langat kauppaan. (Mikähän mut tästä pelastaa? Mistä tempasen langat ja ennen kaikkea ajan sen neulomiseen?) Sunnuntain pääkohteeksi olin valinnut sen Tate Modernin liukumäen, johon en edellisellä käyntikerralla jaksanut jäädä jonottamaan. Mäki puretaan muutaman viikon päästä, joten oli vähän semmoiset nyt tai ei koskaan -fiilikset. Hyvistä aikeista huolimatta en ollut siellä ihan heti kymmeneltä kun ovat aukeaa ja mun eteen oli jonossa päässyt parikin isoa koululaisryhmää, mutta sain kuitenkin liukumäkislotin parin tunnin päähän. Niin, siis eihän se nyt mihinkään sovi että mäkeen voisi päästä ihan jonottamalla, vaan niihin tosiaan piti hakea erillinen pääsylippu, johon oli painettu käyttöaika puolen tunnin tarkkuudella. Kun sitten kömmin putken päähän valmiina syöksymään alas, siellä oli jo valittelevaan sävyyn kirjoitettuja tiedotteita, että jonotusaika sillä hetkellä oli kolmisen tuntia. Onneksi en ollut paikalla parin leikki-ikäisen kanssa - selitä nyt niille että ei me vielä mennä liukumäkeen...eikä vielä...eikä vieläkään. Kokemus oli kyllä melkomoinen: hyrykyytiä tultiin 58 metriä pitkä putki alas, ja jokainen putken saumakohta täräytti mukavasti. Enkä edes häpeä tunnustaa, että isommassa mäessä kurkusta purkautui ilon- ja pelonsekainen ääni, joka just niiden saumakohtien takia kuulosti varmaan aika tarkasti lampaalta. Bäää-ääh-ääh-äähh-hhh. Käykääpä muuten joskus päiväsaikaan kurkkaamassa tätä webbikameraa. Väkeä tulee mäkeä pitkin alas tasaisena virtana. Onkohan ne tehneet jonkinlaista tilastoa kävijämääristä? Tate webcam

Laskuvuoroa ootellessani kävin tsekkaamassa Taten tämänhetkisen päänäyttelyn. Näin jälkikäteen ajatellen olisin voinut käyttää senkin ajan Shakespearen Globessa, joka on siinä ihan vieressä. Nyt kävin siellä vaan pois lähtiessä kahvilla ja lahjamyymälässä ja suurin osa ajasta kului Gilbert & Georgen seurassa, joka ei vaan oikein puhutellut. Ehkä tämä viimeaikainen eritepohjainen taidesuuntaus on saavuttanut jonkin rajakohdan. Mä en ainakaan jaksa enää yhtään "verta ja karvoja" -teosta. Sanoi hän ja laukkasi kaupungin halki British Museumiin, jossa vietettiin orjuuden päättymisen 200-vuotisjuhlaa. Tai mitä se nyt vieläkään oo päättynyt, jatkuuhan se monessa muodossa ympäri maailmaa, mutta britit juhlivat ainakin oman orjuuden kieltävän lainsäädäntönsä 200-vuotista voimassaoloa. British Museumiin on hiljattain hankittu beniniläisen taiteilijan installaatio La Bouche du Roi, joka on taas sellainen poikkitaiteellinen teos että oksat pois. Mukana oli myös tuoksuja orjalaivalta - en tiä miten ne oli toteutettu, mutta niillä ainakin varmistettiin että yleisö pysyi liikkeellä eikä jäänyt pällistelemään liian pitkäksi aikaa. Sen sijaan paljon miellyttävämpi kokemus oli nähdä kokoelma värikkäitä ghanalaisia painokankaita (ei valokuvia olkaa hyvä, sanoi kohtelias museo-opas) kuten myös lapsille tarkoitettu askartelunurkkaus, jossa oli materiaaleja ympäri maailman, ja sitten vielä kuoro, joka lauloi Amazing Grazea niin upeasti että taas ne kuuluisat niskakarvat oli ihan pystyssä.

Slave trade abolition exhibitions




Lopuksi vielä pari nopeaa bongausta kaupungilla kulkiessa. Tosin paras kuva olisi taas se joka jäi ottamatta. Mulla kun on ollut viime aikoina vähän autoharmeja, niin teki kieltämättä tosi hyvää nähdä kun hopeanharmaa Ferrari oli väsähtänyt keskellä Lontoota ja tiepalvelun setä oli antamassa sille lisävirtaa. Sattuu sitä näköjään paremmissakin piireissä. Tästä autosta sen sijaan ehdin saada kuvan - sisällä istuu laulava handyman, jonka ääni kaikuu ämyreistä, ja auton pakoputkesta pulpahtelee saippuakuplia. Tuleekohan ne hommat hoidettua? Toinen pikabongaus oli nämä neulotut teepannunlämmittimet. Hintaa en pystynyt urkkimaan, kauppa oli kiinni ja kuvat on napattu turvakaltereiden välistä.






Paljon ehdin tällä reissulla, paljon jäi näkemättäkin. Mm. syömiset jäi tässä tohinassa vähiin, mutta siitä tuskin on mitään haittaa. Pari kohdetta jäi kokematta ihan sen vuoksi, että ajoitus oli muutamalla päivällä pielessä. V&A:n surreal things ja eläintarhan uusi gorillamaailma avautuvat ihan näinä päivinä mutta just nyt niihin ei päässyt. Ei siis auta muuta kuin ruveta seuraavaa reissua suunnittelemaan.


No entäs sitten se tukaani? Lontoon v. 2012 olympialaisten maskottia ei ole vielä valittu, ja hiljattain kun Beijingin maskotit esittäytyivät Lontoossa, BBC kyseli vähän yleisön ideoita siitä mikä parhaiten kuvaisi Lontoon geimejä. Joku paikallinen ehdotti, että otetaanpa maskotiksi tukaani, "How about a Toucan? Like the Olympics, a Toucan has a great big bill."

4 comments:

valokki said...

Mua kyllä ketuttaa ihan suunnattomasti noi jutut Radcliffestä. Niinkuin poika ei saisi sitten muuttua ollenkaan siitä kun filmasi ensimmäisen HP:n vuonna 2001. Ja kun fanien vanhemmat on kauhuissaan kun lasten idoli tekee tuollaisia näytelmiä, blaah, miettisivät mitä tekivät itse saman ikäisinä.

Minä en Harry Pottereista välitä, vain yhde leffan olen nähnyt, mutta todella toivon että Radcliffe pääsee vielä yli tuosta HP-imagostaan ja pääsee tekemään muitakin mielenkiintoisia projekteja. Sitäpaitsi miksi kukaan ei kiinnitä huomiota siihen mitä kaikkea Emma Watsonista (Hermione) liikkuu netissä ?

Anteeksi pitkä teksti, taisin vähän innostua.. :)

KirsiÄr said...

Huh kun jo pelkkä lukeminen hengästyttää. Sinä tosiaan osaat ottaa ilon irti matkoista.

Ja mitenkäs se värikä smallitilkku: oletko ai-van varma, ettei sulta löytyisi jokunen värikäs langanpätkä?

Tuu kuule Manseen lepään.

ilu said...

Muuten,

Equus meni kymmenisen vuotta sitten Kansallisteatterissa, Willensaunassa, Esa Leskisen ohjaamana versiona, päähenkilöä esitti Esa-Matti Pölhö, tyttöä Mari Perankoski ja psykiatria Seppo Pääkkönen. On näetsen piirtynyt takaraivoon melko selkeänä tuo ohjaus ja esitys, näin sen varmana ainakin viisi kertaa...

ilu

Kati E said...

Tukaani. :DDD

Uaah, sä olet kyllä laukannut ympäri Lontoota! Ja sä olet hervottoman hauska, mä en ikinä pysty moiseen kirjalliseen suoritteeseen.