Saturday, June 23, 2007

Elämä. Taide. Raha. Niin ja se neulominen.

(Ennen kuin aloitetaan, hae kahvia...tai teetä. Jutun lukeminen saattaa nimittäin hieman kestää.)

Marraskuussa 2006 New Yorkin Christie's-huutokauppakamarilla oli jännittynyt tunnelma. Myyntiin oli tulossa 1900-luvun alkupuolen aarteita samoin kuin nykytaidetta, ja kun päivä oli lopussa, Cézannet, Renoirit, Gauguinit ja Kirchnerit oli myyty eteenpäin yhteensä 491 miljoonalla dollarilla, mikä oli uusi myyntiennätys. Päivän huipensi kuitenkin itävaltalaisen Gustav Klimtin neljä maalausta, jotka keräsivät kassaan yhteensä huikeat 192 miljoonaa dollaria. Huutokauppaa seurasi varmaan kaikkein tiiviimmin kunniavieraaksi kutsuttu 90-vuotias Maria Altmann, jolla oli useita syitä olla niistä kiinnostunut: maalaukset oli palautettu hänelle vasta muutamaa kuukautta aiemmin - ne oli takavarikoitu hänen sukulaisiltaan toisen maailmansodan aikana natsien kerätessä juutalaisten taideaarteita, ja myöhemmin ne olivat päätyneet vuosikymmeniksi Itävallan kansallisgalleriaan. Töistä kolme esitti erilaisia maisemia, mutta neljäs oli muotokuva Adele Bloch-Bauerista. Hän oli Maria Altmannin täti.

Adele Bauer syntyi varakkaaseen juutalaisperheeseen vuonna 1881 ja kasvoi taiteita arvostavassa ja keräävässä kodissa. Hän oli voimakastahtoinen, energinen ja laajasti sivistynyt ja aikalaislausuntojen mukaan kiinnostunut niin tieteestä, taiteesta kuin politiikastakin. Tuohon aikaan naisten yliopisto-opinnot olivat harvinaisia, ja erään lähteen mukaan "jos Adele olisi päässyt yliopistoon, vallankumous olisi ollut lähellä". Hänestä käytettiin myös luonnehdintaa "sosialistihenkinen seurapiirirouva". Adele avioitui jo 18-vuotiaana Ferdinand Blochin kanssa, joka puolestaan oli tuolloin 35-vuotias. Blochin suku oli rikastunut varsinkin keskieurooppalaisen sokeriteollisuuden avulla, ja rahaa oli sijoitettu mm. kiinteistöihin, taide-esineisiin, posliiniin ja koruihin. Avioliitto jäi lapsettomaksi, sillä kaikki kolme lasta joko syntyivät kuolleina tai kuolivat muutaman vuorokauden ikäisinä. Lähipiirissä oli kuitenkin lapsia: Adelen sisar ja Ferdinandin veli olivat myös avioituneet keskenään, ja tästä liitosta syntyi viisi lasta, joista edellä mainittu Maria Altmann (s. 1916) on vielä elossa. Vielä kun perheet yhdistivät sukunimensä, Bloch-Bauerin vaikutusvaltainen dynastia oli valmis ottamaan paikkansa 1900-luvun alun Wienin kulttuuripiireissä.

Ja piirihän oli laaja ja monimuotoinen - Wien oli uuden aikakauden keskus. Freud kehitteli teorioitaan, Mahler sävelsi, filosofi Wittgenstein tosin oli vasta poikanen mutta keräsi varmasti vaikutteita tältä pohjalta (mikä tuli myöhemmin esiin Wienin piirissä. Niin ja eräs Wittgensteinin koulukaveri nimeltään A. Hitler kävi pyrkimässä useita kertoja Wienin taideakatemiaan, muttei päässyt sisään.) Perheen lähipiiriin kuului myös säveltäjä Schönberg, ja Ferdinand Bloch-Bauer oli niin mieltynyt Gustav Klimtin maalauksiin, että osti tältä ensin maisematyön ja tilasi sen jälkeen muotokuvan vaimostaan Adelesta.

Gustav Klimt oli oman aikansa paha poika, joka kiistatta osasi maalata naishahmoja. Se, osasivatko aikalaiset sitä sitten arvostaa, onkin aivan eri asia. Maalauksissa valtoimenaan liehuvat hiukset, kuulas iho, kultakoristeiset jugendvaikutteiset vaatteet ja rikkaat mosaiikkimaiset pinnat täynnä symboleja - mutta myös alastomuus, provosoivat asennot ja maalarin omat lukuisat naisseikkailut sekoittuivat ja loivat Klimtille kyseenalaisen maineen. Esimerkiksi Wienin yliopiston tilaamat kattomaalaukset herättivät niin paljon vastustusta ja paheksuntaa, että niistä keskusteltiin jopa Itävallan parlamentissa asti. Klimt kuitenkin kyllästyi puolustamaan itseään syytöksiltä, joissa maalaukset leimattiin pornografisiksi, ja sanoutui irti kaikista valtion tilaamista ja maksamista töistä. Sen sijaan hän maalasi yksityishenkilöiden - varsinkin naisten - muotokuvia, ja voimakaspiirteinen Adele Bloch-Bauer oli kuin luotu malliksi.

Klimt luonnosteli ja maalasi Adelen muotokuvaa kaikkiaan kolmen vuoden ajan. Työ valmistui viimein vuonna 1907 ja sai kuvaavan lempinimen "Kultainen Adele". Virallisesti sen nimi on Adele Bloch-Bauer I, jota seurasi vuonna 1912 valmistunut II - Adele oli ilmeisesti ainoa nainen, jonka Klimt maalasi (ainakin) kahdesti. Edelleen lähteet näyttävät olevan eri mieltä siitä, oliko Adele poseerannut myös Judith I:ssä, joka sekin herätti varsinaisen kohun valmistuessaan. You tell me. Samoin siitä on kiistelty, oliko maalarilla ja mallilla suhde. Virallisesti se oli vain "syvä intellektuaalinen yhteisymmärrys", mutta sanokaapa mikä on sytyttänyt Judithin kasvot tällaiseen hehkuun.




Ensimmäisessä muotokuvassa Adele oli noin 26-vuotias, ja jos ihmettelette käsien asentoa, niin Adele ilmeisesti peittelee yhtä sormeaan, joka oli epämuodostunut.



Adele Bloch-Bauer kuoli aivokalvontulehdukseen vuonna 1925 ja esitti testamentissaan toiveen, että hänen miehensä kuoleman jälkeen muotokuvat päätyisivät Itävallan kansallisgalleriaan. Tästä sanamuodosta - kyseessä oli toivomus, ei määräys - ja näkemyksestä maalausten alkuperäisestä omistajasta tuli myöhemmin oikeusjutun kantavia teemoja. Ferdinand ei koskaan avioitunut uudelleen vaan avasi kotiinsa huoneen Adelen muistolle; molemmat muotokuvat olivat siellä esillä. Ferdinand puolestaan kuoli vuonna 1945, mutta sitä ennen ehti tapahtua paljon:

Vuonna 1937 Adelen sisarentytär Maria avioitui Fritz Altmannin kanssa (ja sai sedältään lahjaksi arvokkaat timanttikorut, jotka päätyivät toisen maailmansodan melskeissä natsijohtaja Göringille). Vuonna 1938 Itävalta liitettiin Anschluss-sopimuksella Saksaan, ja Itävallan juutalaisten asema kävi tukalaksi. Ferdinand oli paennut hieman tätä ennen Tsekkoslovakian kautta Sveitsiin, mutta oli joutunut jättämään koko omaisuutensa Wieniin. Hän palkkasi asianajajan valvomaan etujaan, mutta tämä olikin natsien puolella ja käytännöllisesti katsoen kantoi kaiken heidän käsiinsä lisäten luovutuskirjoihin "Heil Hitler" oman allekirjoituksensa yhteyteen. Ferdinandin taidekokoelma hajosi. Eräs taiteilijoista, Waldmüller, oli erityisesti Hitlerin suosiossa, ja tämän työt päätyivätkin Führerin kokoelmiin. Klimtin maalaukset olivat ilmeisesti vähän turhan moderneja natsien makuun, mistä syystä kansallisgalleria sai ne sittenkin haltuunsa. Maria Altmannin mies Fritz joutui keskitysleiriin eräänlaiseksi panttivangiksi, mutta tämän veljen luovutettua tekstiilitehtaansa ja ilmeisesti muutakin omaisuuttaan natsiomistukseen Fritz siirrettiin Dachausta kotiarestiin. Maria ja Fritz eivät jääneet aikailemaan, vaan pakenivat Hollannin kautta USA:han ja asettuivat asumaan Hollywoodiin, missä he rakensivat elämänsä uudelleen. Ferdinand-setä ei voinut jättää oikeastaan mitään muuta perintöä kuin takaisinsaantikanteita, mutta ainakin hän oli nimennyt veljensä lapset edunsaajiksi.

Liittoutuneet olivat sodan jälkeen perustaneet elimen, jonka kautta takavarikoitua omaisuutta palautettiin laillisille omistajilleen, tosin menettely oli monivaiheinen ja edellytti myös, että takaisinsaantivaatimus esitettiin ikään kuin valtioiden välillä. Altmannit olivat palkanneet asianajajan yrittämään palautusta, mutta esimerkiksi Klimtin maalausten katsottiin laillisesti kuuluvan kansallisgallerian omistukseen - tai niin ainakin galleriasta saatu tiukkasanainen vastaus asian esitti. Lisäksi niilläkin vaatimuksilla, jotka muut hakijat olivat esittäneet ja jopa saaneet hyväksyttyä, lypsettiin vieläkin taideaarteita gallerian omistukseen. Esimerkiksi omaisten vaatiessa kymmenen maalauksen palauttamista gallerian vastaus oli, että näiden joukossa oli liian monta Itävallalle arvokasta esinettä tai maalausta, niiden kaikkien maastavientiin ei voitu suostua. Sen sijaan jos gallerialle tai Itävallan valtiolle "lahjoitettaisiin" vaikka nyt pari-kolmekin kappaletta, niin loppujen luovutus voisi sujua yllättävänkin helposti. Myös Maria Altmann oli aiemmin sitoutunut tähän lehmänkauppaan. Maalaukset jäisivät Itävallan kansallisgalleriaan, mutta esimerkiksi osa posliinikokoelmasta ja huonekaluista oli palautettu hänelle.

Jälleen kului vuosikymmeniä. Adelen muotokuvat olivat esillä Itävallassa ja niiden katsottiin olevan valtion omaisuutta. Vuonna 1998 siellä tuli voimaan laki, jonka avulla Itävallan valtion nimissä olevien taide-esineiden palauttamisen piti helpottua (jo oli korkea aikakin, yli 50 vuotta sodan päättymisen jälkeen), ja esimerkiksi sellaisissa tapauksissa että galleria oli hyvässä uskossa hankkinut maalauksen, joka myöhemmin paljastuikin ryöstetyksi/takavarikoiduksi/muuten kepulikonsteilla saaduksi, Itävallan valtio perustaisi neuvoa-antavan komitean muodostamaan mielipiteensä palautuksesta. Sinänsä aika hampaaton laki, mutta ainakin nyt olisi jotain mihin perustaa vaatimuksensa.

Niinpä Maria Altmannilla oli toivoa. Hän sopi perhetuttavan pojan, vähän yli kolmekymppisen lakimiehen E. Randol Schönbergin kanssa, että he hankkisivat Itävallasta asiamiehen, joka nostaisi kanteen maalausten takaisinsaamiseksi. (Sivumennen sanoen tämä Randol oli säveltäjä-Schönbergin lapsenlapsi, jonka isoisä siis oli kuulunut Bloch-Bauerin kulttuuripiiriin.) Schönberg oli ottanut asian hoitaakseen "no win, no pay" -periaatteella, mutta seuraava askel olisikin sitten tullut kalliiksi. Itävallan oikeus edellytti, että kanteen yhteydessä piti maksaa prosentuaalinen hakemusmaksu, joka olisi takaisin vaadittavan omaisuuden arvon huomioiden ollut kaksi miljoonaa dollaria. Tähän ei Maria Altmannilla ollut varaa, joten juttu oli vaarassa raueta heti alkumetreillä.

Nuori ja innokas lakimies ryhtyi tutkimaan muita mahdollisuuksia. Voisiko kanteen ehkä nostaa Yhdysvalloissa Itävallan valtiota vastaan? Tällöin kustannukset olisivat vain murto-osan mainitusta kahdesta miljoonasta - itse asiassa 250 dollaria, mikä kävi ilmi kun Schönberg lähti ajamaan asiaa vuonna 2000. Periaatteessa Yhdysvalloissa ei voi nostaa kannetta toista valtiota kohtaan muutoin kuin rajatuissa tapauksissa. Siteeraankin tähän Schönbergin omia perusteluita, joita en kyllä lähde kääntämään:

"The Foreign Sovereign Immunities Act, passed in 1976, regulates when you can and cannot sue a foreign state. Not surprisingly, it says you cannot sue a foreign state, except in certain situations. One of these exceptions, which is rarely used, is: 1) when the property was taken in violation of international law – I thought the Bloch-Bauer claim fit that; 2) the property is owned or operated by an agency or instrumentality of a foreign state. Here the property – the art – was owned or operated by a museum, the Austrian Gallery, which is an agency of a foreign state; and 3) the agency or instrumentality is engaged in a commercial activity in the United States. If you meet all these criteria, then you can sue."

Vastoin kaikkia odotuksia Schönberg voitti juttunsa alimmassa oikeusasteessa ja pääsi sitten etenemään. Jutusta oli tulossa ennakkotapaus, mutta monikaan ei uskonut nulikan ja kahdeksankymppisen vanhuksen ristiretken onnistuvan. Viimein kesällä 2005 USA:n korkein oikeus antoi päätöksensä, jonka perusteella katsottiin, että Altmanilla on oikeus nostaa kanne Itävallan valtiota vastaan. Neuvottelujen jälkeen juttu annettiin välimiesoikeuden päätettäväksi, ja Altmann vetosi mm. siihen että vaikka Adele-täti oli itse esittänyt toivomuksen maalausten päätymisestä galleriaan, niin ensinnäkään testamentissa ei ollut siitä nimenomaista määräystä. Vielä tärkeämpi argumentti oli se, että muotokuvan oli aikoinaan teettänyt Adelen mies, joka oli myös maksanut siitä Klimtille. Näin ollen koko maalaus ei edes ollut Adelen omaisuutta, vaan kuului hänen miehelleen, joka puolestaan oli testamentannut veljensä lapsille koko omaisuutensa - tai siis lähinnä listan omaisuudestaan, jonka oli menettänyt.

Tammikuussa 2006, vähän ennen Maria Altmannin 90-vuotispäivää, välimiesoikeus antoi yksimielisen päätöksensä: Klimtin maalaukset oli palautettava Ferdinand Bloch-Bauerin perillisille. Lähestulkoon samassa yhteydessä Itävallan valtio ilmoitti, ettei se aio tehdä maalauksista ostotarjousta, ja jo helmikuussa 2006 maalaukset matkustivat Los Angelesiin. Kesän aikana julkistettiin tieto, että "Kultaisen Adelen" uudeksi kodiksi tulisi New Yorkissa oleva Neue Galerie, jonka omistaa kosmetiikkaguru Estée Lauderin poika Ronald S. Lauder. Kauppahintaa ei pitänyt julkistaa, mutta jostain vuotaneiden tietojen mukaan se olisi ollut 135 miljoonaa dollaria, eli siihen asti kaikkien aikojen korkein maalauksesta maksettu hinta. Ilkeät kielet puolestaan sanoivat, että tämä oli vain julkisuustemppu, jolla yritettiin hilata muiden neljän Klimtin hintaa ylöspäin. Totta tai ei, ainakin huutokaupassa tehtiin ennätyksiä, ja mikä vielä tärkeämpää, maalausten ja niihin liittyvien ihmisten tarina jatkuu edelleen.


Adele Bloch-Bauer II, 1912 - myyty vuonna 2006 huutokaupassa 87.936.000 dollarilla

Lisätietoa aiheesta:
Maria Altmann Wikipediassa
Klimtin taidetta I ja II
Wienin yliopiston kattomaalauksia
Auction at the Christie's
Top art auction results
of 2006

BBC news

Kuvalähteet: Klimt-museo

Entä mitä annettavaa Klimtillä on neulojalle? No vaikkapa tämä neuletakki Parhaat neuleet -lehden syysnumerosta vuodelta 1996. Ja jos muuten taideteosten muuntaminen asusteiksi kiinnostaa, suosittelen kirjaa Knitting Masterpieces, ISBN 0394562666




Jonkinlainen Klimt-renessanssi on muutenkin ilmassa. Itse en ole vielä ehtinyt sitä näkemään, mutta kuulemma Ocean's 13 -elokuvassa on mukana Klimtin maalaus, ja miehestä itsestään on tehty hiljattain elokuva, jossa pääosassa John Malkovich. Mutta miksi elokuvan levitys tapahtuu noin hitaasti?

Loppuun vielä varsinainen naiset taiteessa -overkill eli videonpätkä aiheesta
Miten 500 vuotta taidetta on muuttanut naisten kasvoja

5 comments:

Raisa said...

....ja näin historia ja kuvaamataito muuttuvat kiinnostavaksi eläväksi elämäksi.... Kiitos!

Maddaleena said...

Kiitos upeasta postaukssta, tämäm innoittamana bloggasin omasta taideneuleestani.
Kaipaan yhä yhteystietojasi, ne pienen pienet puikot ovat käyttämättä kun velkavehkeillä ei voi tehdä mitään.

Petra said...

Miks ei historian tunneilla koskaan kuultu mitään tällaista? Olis voinu kiinnostaa vähän enemmän... :S

Kiitos tästä, mielenkiinnolla luin koko jutun, kudin kädessä ei juuri edistynyt... :)

Anne said...

Ooh, Klimt on yksi mun suosikeista, vaikken ole tietänyt hänen maalaustensa historiasta yhtän mitään. Mielenkiintoista totta tosiaan!

Anonymous said...

Beside the fact that the iphone can call I was wondering why the ipod touch cost more than the iphone. I know they're expensive but the internet and movies is something I really wanted.



________________
[url=http://unlockiphone22.com]unlock iphone[/url]